Lienee perinnettä jo, että Perinnepäiväksi taivaalta sataa päälle auringonsäteitä ja luonto hymyilee kauneimmillaan. Keskikesän juhlan kolkutellessa nurkissa luonto on kauneimmillaan, vihreää, raikasta ja valoisaa. Kyllä siinä kelpaa "perinnepaidassa" paljasjaloin hipsutella pitkin tiluksia, pyykkäillä, vääntää vihtoja ja toisinaan sekoitella punamultaa padassa. Saa ihailla taitavien käsien tekemää työtä, isältä pojalle perittyjä taitoja, katoavia kansanperinteitä. Nautin rauhasta, iloisten ihmisten seurasta, vietin juhlahumun täyttämän viikon jälkeen ansaittua vapaa-aikaa.
Joulukuussa luulin kaiken olevan toisin tänä kesänä. Paljon on muuttunutkin, itse kullakin. Edellisten kesien renkipojan kanssa savusaunan jälkeen jutustellessa ajattelin päässäni, että palaset on edelleen kohdillaan, paremminkin kuin aiemmin. Sama remmi edelleen kasassa, uusia kasvojakin joukossa. Lopulta kukaan ei talven aikana kadonnut maailman tuuliin, levottomimmatkin sielut upottaa hiljalleen juuria maaperään.
Perinnepäivää voinee kutsua ensimmäiseksi aidosti lämpimäksi päiväksi. Juuri se päivä, jolloin sopi kulkea sääret paljaana aamusta ehtooseen, tarkeni istua iltaa pyyhkeeseen kietoutuneena, huomata kasvoilla seuraavana päivänä häivähdyksen rusketuksesta. Toivottavasti ensi lauantaina, 20. kesäkuuta Korteniemessä juhannusta saunoville jäi edes muutama auringonsäde varastoon.
Voi kun noita tuohitöitä oppisin tekemään! Olis ollut ihanaa päästä tonne perinnepäivään, mut matka on liikaa ja päiväkään ei olisi sopinut. Joskus vielä tonne kyllä palaan. :-)
VastaaPoistaEi muuta kun tuohta hakemaan, nythän on tuohikuu parhaimmillaan! Kyllä sä talven aikana vielä virsut väännät ;)
Poista