Ajan patinaa ja kestävää ajattomuutta

Koko kevään olen myynyt omaisuuttani. Pyrkinyt eroon kaikesta turhasta ja tarpeettomasta. Koville ottaa toisinaan, mutta ajatuksen heittäessäni kymmeniin muuttolaatikoihin, kykenen ylittämään rajan ja napsauttamaan tunteikastakin materiaa myyntiin. Totuushan on rehellisesti se, ettei myytyjä tavaroita enää jälkikäteen kaipaa, tuskin muistaakaan.

Aloitin vaatehuoneen siivouksen juhlavaatteista. Pois, pois, pois. Kaikki liian suuria. Päädyin laukkuihin. Rojautin koko kasan lattialle ja aloin lajitella. Yksi päätyi myytävien kasaan, loput säilytettäviin. Olin pettynyt suoritukseeni. Yritin uudestaan ja lopputulos sama. 

Ylimmässä otos kootaan kahteen sanaan; vanhaa ja nahkaa. Monet reissut nähneitä veskoja, kirpputoreilta muutamilla roposilla hankittuja. Arvokkaimman yksilön jätin ylihintaisuuden vuoksi, kunnes seuraavalla viikolla korjasin itselleni 6e hinnalla. En katunut tuhlausta.

Puuvillalaukuissa sama tylsyys jatkukoon. Pelkistettyä, klassista, käytännöllistä. Isot veskat söi aikoinaan sisäänsä uskomattoman määrän kestovaippoja ja pari kantoliinaakin, kaikki mitä tarvitsin päivän reissulle. Nykyään niiden käyttö on minimaalista, mutta kesän korvilla uimareissuille tarvitaan taas pyyhkeille runsaasti tilaa. Arvokkain näistä, Nanson Reilun kaupan jättilaukku maksoi aikoinaan kirpputorilla 5e. 

Alimmassa ne käytetyimmät. Tuohi- ja pärekoppa. Tuohikoppa pesee käytännöllisyydessä ja esteettisyydessä jokaisen laukun mennen tullen, kulkee mukana reissussa kuin reissussa. Pärekoppa mummon peruja, voittamaton vihanneskoppa kauppareissuilla. Tunnearvo molempiin on valtava, rahallista panostustani en kehtaa edes sanoa. Oikein hävetti kirpputorilta moinen aarre kotiin kantaa puolittain ilmaiseksi.

Mitä napsautinkaan myyntiin? Sen ainoan, uutena ostetun, siistin ja ikäisteni suosiman yksilön. Kenties säästin ne itseni näköiset; ajan patinaa keränneet, elämää nähneet, kestävät, käytännölliset, ajattomat ja hiukan tylsätkin yksilöt.