Lakkaisin tössöttämästä. Olen yrittänyt, onnistumatta. Joka vuosi, jokaisia juhlia valmistellessa otan rennon asenteen. Jotain suolaista, jotain makeaa, lähimmät rakkaat paikalle. En suunnittele järjesteleväni makaronipusseja tai vaatekaappeja. En suunnittele valmistavani seitsemän ruokalajin pippaloita puolelle kylälle. Ei elämä mene suunnitelmissa ja joka kerta petän itseni, lupaukseni, puheeni. Tössötän, tössötän ja hiukan vielä tössötän. Nukun lyhyitä yöunia, odotan hellan ääreen pääsyä, uhraan tuntikausia tarjottaviin ja olen vielä kaikesta tästä tavattoman onnellinen. En missään tapauksessa stressaa tai kiukuttele, ota paineita.
Napsautan kutsun menemään. Suunnittelin muutamille, lopputulemalta seitsemään talouteen. Kahvia ja pikkuisen kastettavaa, arkiehtoona. Maailman epäluotettavimmat ammattilaiset lupaa kaunista säätä, suosittelen ulkoilun kestävää vaatetusta. Ehtoolla rimpautan vielä parille ystäväperheelle, joskos rääppisivät loppuviikosta.
En uskalla edes ajatella mitä tarjoan. Todennäköisesti kaikkea ja liikaa. En harrasta reseptejä, suolainen saattaa muuttua makeaksi kesken matkan, kakku pipareiksi. Keittiö. Siellä viihdyn, tunnista toiseen. Syön taikinaa kaksin käsin ja kuuraan yömyöhällä evääksi valmistettua tomaattikeittoa kaappien alusista. Tössötän, hymyssä suin.
Aatonaattona. Juoksutan koiria pihamailla. Katsahdan puuvajaan. Sekin mokoma pitäisi siivota. Kärrään kottikärryt permannolle ja alan lapioida. Kahden tunnin kuluttua, yhdeltä arkiyönä koira syö kuollutta harakkaa nurmikolla ja emäntä suoristelee mattoja puuvajan lattialle. Joskos vielä pöytäliinat laittaisi tälle ehtoolle ja maljakot valitsisi. Ai niin, vintiltä voisi kivuta mummokupit alas... Tyhmempi siivoaisi sisällä, kun vieraat voi kahvittaa vasta siivotussa puuvajassakin!
Kaiken tämän jälkeen tunnustan; en ole pätkääkään juhlaihminen. Inhoan olla juhlien keskipisteenä. Parin viikon päästä ajattelin leipoa itselleni syntymäpäiväkakun ja syöttää sen työasioissa kyläileville sosiaalityöntekijöille. Tykkään kyläilijöistä hirmuisesti, rakastan laittaa ruokaa ja leipoa vieraille, olen onnessani toivottaessa sukulaiset ja ystävät tervetulleiksi huusholliini. Välitin myös tavattomasti siitä, kun aatonaattona yömyöhällä naapurin ukko hiippaili nurkan takaa, naurahti puuvajan ovella ja sanoi "Kyllä sää olet melkonen emäntä!"
Minäkin tykkään suunnitella ja tössöttää ja tehdä herkkuja ystäville ja sukulaisille, mutta en tykkää olla juhlien keskipisteenä. Viihdyn paremmin siellä oman keittiön suojissa ♥
VastaaPoistaEn myöskään tykkää kehuista. Kiitos on jees, mutta kaikki ylivuotavat ylistykset voi jättää mun puolesta lausumatta. Myöskään itse kyläillessä en odota mitään, oikeastaan tykkään siitä jos vieraalla on mukanaan keksipaketti tai itse kiikutan pussin pullaa mukana. Rentoa olemista, parhaassa tapauksessa vieras käy itse jääkaapillani, on kuin kotonaan :)
PoistaMä stressaan, otan paineita ja kiukuttelen! Tykkään "tössöttää", mutta melkeen aina oon myöhässä kaiken tekemisen kanssa ja vihaan kiirettä. Varsinki jos on niin kiire, ettei kerkee kaikkea toteuttamaan ajatuksen mukaan.
VastaaPoistaSiitä huolimatta, on ihanaa kun meidän perhe kokoontuu Marttilaan syömään. Jo meitä sisaruksia on viis, siihen avokit ja vaimot ja lapset jajajajaja...:D ...riittävästi porukkaa..
Ihanaa, mä niin tykkäisin tehdä suurelle sakille ruokaa. Töissä sanovatkin, että mun pitäisi "etsiä" mies jolla on liuta lapsia niin pääsisin toteuttamaan itseäni :D Mä kyllä huijaan hiukan; melkein kaikki pöytään menee pakastimen kautta niin ei tule niin kiire kun voi aloittaa jo viikkoja ennen. Onni on iiiiso pakastin ;)
PoistaKiitos Johanna herkullisista tarjottavista. Puuvajasi oli ihan mukava kekkeripaikka. Siellä tarkeni, vaikka tuuli viuhui nurkissa. Lapsia kolea sää ei haitannut, mutta me aikuiset viihdyimme paremmin katon alla ja seinien suojissa. <3
VastaaPoistaKiitos itsellenne. Lapsilla oli hauskaa ja aikuiset viihtyi, mikäs sen parempaa :)
Poista