lauantai 13. kesäkuuta 2015

Hä(ä)mmennystä


Kakkosluokkalaisina, pieninä koulutyttöinä tiemme kohtasi. Vuosikymmen vierähti, koulutiet lopulta erkanivat, kaveripiirit muokkaantuivat. Vesi virtasi joessa, kuljetti lopulta toisen perhe-elämän syövereihin maalaispitäjään, toisen opiskelijaelämään pääkaupungin seutuville. Yhteys säilyi, vahvikkeena välissä pieni tyttönen, joka kutsuu ystävyksistä toista äidiksi ja toista kummitädiksi.

Puoli viideltä aamulla herään, keittelen kahvit ja tongin läpi viikon postit. Joukossa kuori, jonka käsialan tunnistan. Arvaan heti mitä vastassa on. Avattuani kyynelehdin ilosta ja hämmennyksestä. Vielä suihkussakin itken, tyttärelle kertoessa itken, työpaikalle astuessa itken. Itken onnesta. 

Yllätyin reaktiosta. Niin voimakkaasta. Siitä miten onnelliseksi tulin toisten onnesta. He haluavat naimisiin, sitoutua. Se on rakkautta, tuskin aina niin ruusuistakaan, mutta rakkautta arkena ja juhlana. Todellista. Voivat olla varmoja, että kisaan syyskuussa tittelistä juhlien suurimpana vollottajana. 

Illalla kaivoin hääpukuni esille. Ei, en ole naimisissa ollutkaan, en rouvaksi asti päätynyt. Ostin aikoinaan puvun, silloin mielestäni täydellisen. Istui päälleni kuin unelma vaikka vatsanahkojen alla kasvattelin pientä taimea. Katsahdin mennyttä unelmaani ja naurahdin. Ajatus kirkkohäistä pitkässä puvussa vaikutti kaikkea muuta kuin itseltäni. Nappasin kuvat puvusta ja pistin myyntiin. Irtoais, HALVALLA!

Hääpukuni myymisellä voin kenties avittaa herran ja rouvan haavetta häämatkasta. Kenties nettoan satasia. Huonommassa tapauksessa, epätoivoisessa eroon hankkiutumisessa, kortissa saattaakin lukea "häälahjanne lahjoitettu Pelastusarmeijalle".

Puku: Maggie Sottero Lindon Marie, tarkempia tietoja annan ilomielin!

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Jos pienen hippusen muuttua voisin..


Lakkaisin tössöttämästä. Olen yrittänyt, onnistumatta. Joka vuosi, jokaisia juhlia valmistellessa otan rennon asenteen. Jotain suolaista, jotain makeaa, lähimmät rakkaat paikalle. En suunnittele järjesteleväni makaronipusseja tai vaatekaappeja. En suunnittele valmistavani seitsemän ruokalajin pippaloita puolelle kylälle. Ei elämä mene suunnitelmissa ja joka kerta petän itseni, lupaukseni, puheeni. Tössötän, tössötän ja hiukan vielä tössötän. Nukun lyhyitä yöunia, odotan hellan ääreen pääsyä, uhraan tuntikausia tarjottaviin ja olen vielä kaikesta tästä tavattoman onnellinen. En missään tapauksessa stressaa tai kiukuttele, ota paineita.

Napsautan kutsun menemään. Suunnittelin muutamille, lopputulemalta seitsemään talouteen. Kahvia ja pikkuisen kastettavaa, arkiehtoona. Maailman epäluotettavimmat ammattilaiset lupaa kaunista säätä, suosittelen ulkoilun kestävää vaatetusta. Ehtoolla rimpautan vielä parille ystäväperheelle, joskos rääppisivät loppuviikosta.

En uskalla edes ajatella mitä tarjoan. Todennäköisesti kaikkea ja liikaa. En harrasta reseptejä, suolainen saattaa muuttua makeaksi kesken matkan, kakku pipareiksi. Keittiö. Siellä viihdyn, tunnista toiseen. Syön taikinaa kaksin käsin ja kuuraan yömyöhällä evääksi valmistettua tomaattikeittoa kaappien alusista. Tössötän, hymyssä suin.

Aatonaattona. Juoksutan koiria pihamailla. Katsahdan puuvajaan. Sekin mokoma pitäisi siivota. Kärrään kottikärryt permannolle ja alan lapioida. Kahden tunnin kuluttua, yhdeltä arkiyönä koira syö kuollutta harakkaa nurmikolla ja emäntä suoristelee mattoja puuvajan lattialle. Joskos vielä pöytäliinat laittaisi tälle ehtoolle ja maljakot valitsisi. Ai niin, vintiltä voisi kivuta mummokupit alas... Tyhmempi siivoaisi sisällä, kun vieraat voi kahvittaa vasta siivotussa puuvajassakin!

Kaiken tämän jälkeen tunnustan; en ole pätkääkään juhlaihminen. Inhoan olla juhlien keskipisteenä. Parin viikon päästä ajattelin leipoa itselleni syntymäpäiväkakun ja syöttää sen työasioissa kyläileville sosiaalityöntekijöille. Tykkään kyläilijöistä hirmuisesti, rakastan laittaa ruokaa ja leipoa vieraille, olen onnessani toivottaessa sukulaiset ja ystävät tervetulleiksi huusholliini. Välitin myös tavattomasti siitä, kun aatonaattona yömyöhällä naapurin ukko hiippaili nurkan takaa, naurahti puuvajan ovella ja sanoi "Kyllä sää olet melkonen emäntä!"

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Yksi tärkeä lapsilleni


Muistan ikuisesti tunteen. Läpi kehon kulkevan kuuman aallon puistatuksen kautta kylmän hikiseen kuvotukseen. Kaikki ne sanat, joita pääni sisälle nousi. Ne, joita en voinut edes ulos päästää. En ollut valmis. Piti sulatella.

Meni viikkoja syömättä, pohtiessa, alakulossa. Hiljalleen sanat alkoi tulla ulos. Tuli ryöppyinä, törkeyksinä, asiattomuuksinakin. Tarkoitukseni oli satuttaa, mahdollisimman pahasti, saada ihminen vihaamaan, lähtemään. Tunsin, etten ikinä, en koskaan pystyisi riittävän pahasti sanomaan ja loukkaamaan.

Kuukausien jälkeen saan viestin. Katuvan, anteeksi pyytävän ja tapaamista haluavan. Pakkasessa tiet kohtaavat, pelokas ihminen tennareissaan. Niin nuori, liian nuori. Kivinen tie tallattavana, paikka suurissa saappaissa valittavana. Pyytää anteeksi häpeillen, ei tiedä mitä sanoja sanoisi. Koitan olla pettynyt, mutta päästän kasvoilleni hymyn, annan anteeksi. Tilanne vapautuu, puhutaan ja selvitellään. Kerron asioita menneestä, pohdin tulevaa. Kaikkea en kerro, liian satuttavia asioita, joiden pelkään kolahtavan omaan nilkkaan. Ehkä jokaisen orastavan suhteen alkaessa on hyvä leijailla onnellisessa kuplassa. Lopulta kiitän, juuri siitä, että hän oli antanut itselleni uuden mahdollisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä.

Ajattelen aina ensin lapsia, heidän pärjäämistä ja selviytymistä. Esitän vaatimuksia lasten suhteen, heidän parhaastaan. Haluan elämän tasoittuvan ennen kuin yksikään uusi ihminen hyppää mukaan heidän riekaleiksi revittyyn lapsuuteensa. Koen vihdoin saavani arvostusta äitinä, lapsilleni läheisimpänä ihmisenä. Toiveet ja vaatimukset kuunnellaan ja niitä kunnioitetaan. Haluan kiittää, juuri tästä. Tärkeimmästä asiasta yhteistyön onnistumiseksi.

Hiljalleen palaset loksahtelee kohdilleen, yhteistyö jatkuu toimivana ja joustavana. Lapset ja aikuiset vaikuttaa onnellisilta ja tasapainoisilta. Hymyä alkaa löytyä jokaisen kasvoilta. Huomaan kiintymyssuhteen vahvistumisen saadessani vastaanottaa iloisia lapsia kyläreissuiltaan. Arvostan vastuunottamista ja -kantamista asiassa, joka toivottavasti jokaisella lapsia hankkineella ihmisellä on elämässä ykkösenä. On niin helppo hengittää, kun tietää lasten asioiden olevan mallillaan.

Koittaa viimein kevät, aurinko paistaa ja pikkulinnut kertovat heidän elämään astuneesta uudesta ihmisestä. Hän on ihana, tykkää Hello Kittystä ja puhuu prinsessojen juttuja. Omistaa niiiiin kauniita vaatteita ja laukkuja. Hymyilyttää, kun kuulen pienen ihmisen onnellisia tarinoita yhteisistä toimista, toivon onneni säilyvän. Lasteni elämässä on uusi tärkeä ihminen, jonka halua selviytyä suurissa saappaissaan kunnioitan.

Harvalle puhun suoraan, avaan elämäni läpikotaisin. Kipeimmät tapahtumat, suurimmat arvet jättäneet asiat tietää vain vanhempani. Menneet tapahtumat vei maton tyttären jalkojen alta, mutta toisinaan tuntuu, että vanhempieni jalkojen alta romahti kokonainen lattia. Toivon, että hekin antaisivat ihmiselle uuden mahdollisuuden, heittäisivät katkeruutensa ja pettymyksensä romukoppaan, istahtaisivat samaan kahvipöytään.

Tulee perjantai, jolloin tyttäreni itkee. Ei halua mennä yökylään, ei yksin. Lohdutan jälleennäkemisen olevan jo liki oven takana. Ei auta, ei mikään. Hetken pohdittuani vedän esiin kortin, jota en uskonut käyttäväni, niin paljon luottavani. Sanottuani "Ehkä siellä on illalla myös A ja voitte tehdä yhdessä kivoja tyttöjen juttuja", hymy nousee tytön kasvoille, pyyhitään kyyneleet ja seuraavana päivänä kuulen yökylässä olleen kivaa. 

En vihaa, en ole katkera, en kadu sanomisiani, en ennakkoluulojani. Nuori nainen kantaa vastuunsa siinä missä toivoin, on lapsilleni tärkeä ja toisinaan läsnä elämässä. Kiviä ja kuoppia löytyy taatusti vielä monia, mutta toivon neidon selviävän niidenkin yli, säilyvän osana viikottaisia puheenaiheita. 

Toivon saippuakuplan vahvistuvan, leijailevan korkeuksiin. Uskon pettymysten, menneiden ihmissuhteiden, elämän vastoinkäymisten kasvattavan ihmistä. Haluan uskoa uuteen mahdollisuuteen, ihmisen muuttumiseen. Toivon koko sydämestäni kaikkea hyvää, onnellista elämää ja saumattoman yhteistyön täyteisiä tulevia vuosia. Kiitos heille. Molemmille.

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Peti paikallaan

Yllä olevat kuvat eivät liity tapaukseen. Räpsyjä viikon varrelta.

Kävin asuntonäytössä. Annoin välittäjän jupista joutaviaan samalla kun katselin parvekkeelta viikottaisia lenkkimaastojani. Koitti maalailla unelmiini vitriinejä viinilasein höystettynä. Makuukamarin ruskean tapetin saisi helposti korvattua viimeisimpien trendien mukaiseksi. Hymyilin vaikka sisimmässäni nauroin sanoille, joiden tehtävä oli saada asiakas ihastumaan. Näin ympärilläni juuri sen mitä halusinkin; likaisen, sekaisen, kuluneen, eletyn asunnon. Käänsin ajatuksissani miinukset plussiksi, virheet mahdollisuudeksi. Näin jo itseni aseistautuneena hiomakoneeseen, pakkelilastaan ja maalitelaan. Omassa huushollissa, ilman kompromisseja, ainoana kiistakaverina vain minä itse.

Muutamaa päivää myöhemmin istun terassilla. Yksi toisensa jälkeen naiset väsähtää, hipsii hiljalleen kotia kohti puolisoidensa ja lasten viereen nukkumaan. Jään vielä toviksi, jutustelen tuntemattomille, totean maailman olevan päivä päivältä pienempi. Yöllä tallustan kohti yösijaani, kevein mielin ja elävin askelin. Mietin miten hienoa olisikaan köpötellä tai polkea pitkin joen vartta omaan kotiin, omaan sänkyyn, omien lakanoiden väliin nukkumaan. Ettei aina olisi tarve kysellä kavereiden nurkista kolosta, johon Pappadiippa voisi itsensä yöksi mahduttaa.

Herään muutaman tunnin nukuttuani. Avaan oven aurinkoiseen aamuun, tallustelen torille ja ostan kassikaupalla tuoreita kasviksia aamiaispöytään. Emäntä keittelee puurot, heitän päälle voisilmän ja ripottelen sokeria. Aamukahvit ryystetään perheen pitkäaikaisen haaveen ja unelman, oman kodin terassilla. Nauretaan, muistellaan mennyttä iltaa ja suunnitellaan tulevaa. Juuri sitä tulevaisuutta, joka jatkuu yhteisenä tulevat vuodetkin, työssä ja vapaalla.

Sisko, älä luovuta vielä
me ollaan vihdoin oikeella tiellä
matka on pitkä ja kivinen
mutta älä pelkää
mä otan sut vaikka reppuselkään
ja puolet sun huolistasi kannan
säkin tekisit mulle niin
älä luovuta vielä
älä anna uskoasi ihmisiin
vielä tulee muutokset murheisiin

Jottei kellään olis orpo olo
tarvis enemmän duoo ku sooloo
tää menee niille jotka yksin kulkee
koti siellä missä sun ei tarvi ketään pois sulkee
Jottei kellään olis orpo olo
tarvis enemmän duoo ku sooloo
tää menee niille jotka yksin kulkee

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Ei tekosyitä


Näin keväisin, rantakauden ollessa viikkojen päässä naiset potee stressiä. Ollaan dieetillä ja liikutaan kuin jänekset, kisataan mittanauhan ja vaa'an kanssa. Osallistutaan kymmien eurojen hintaisiin nettivalmennuksiin ja hankitaan treeniohjelma. Vedetään överiksi ja syödään nälissään levyllinen suklaata. Samana iltana skipataan lenkki, kun sattuukin olemaan se aika kuusta jolloin ei oikein irtoa. Aina löytyy jokin hyvä syy.

Lapset, mikä ihana tekosyy olla liikkumatta. Valitettavan usein silmät ympyrkäisinä seuraan lapsia, joiden motoriset taidot maastossa liikkumiseen tai kiipeilyyn on jäänyt vaippapöksyjen tasolle. Syitä on helppo etsiä niistä henkilöistä, joiden kengänkoko hipoo neljääkymppiä. Lapsuudessa, kotikasvatuksessa, vanhempien esimerkillä luodaan pohja läpi elämän kantavalle kipinälle liikuntaa kohtaan.

Liikkuminen on lopulta hyvin pieniä tekoja. Asioiden muuttamista normaaleissa rytmeissä. Roskapussin voi kiikuttaa ulos kyykkäämällä, postin voi hakea tienhaarasta kävellen auton sijaan, lähikauppaan pääsee nopeammin pyörällä kuin autolla, uivien lasten rannalta katselun sijaan voi itse osallistua vesileikkeihin, puolituntisen somen äärellä voi korvata ehtojumpalla, kuperkeikkojen tekeminen kesäisellä nurmella ei tee pahaa aikuisen terveydellekään. 

Yhden aikuisen perheessä pitää toisinaan käyttää luovuutta. Viikonloppuisin juoksen lapsuudenmaisemissa lähisuvun viihdyttäessä lapsukaisia, lapsivapaina iltoinani vedän useimmiten trikoot jalkaan heti töistä päästyäni. Viikolla useimmiten ehdin sipaista lenkille hevospoluille ennen lasten kotiutumista. Aikaa ja mahdollisuuksia löytyy vaikka tilaa tekosyillekin olisi.

Lapset nukkuivat onnellista unta mummilassa. Vedin tossut jalkaan ja suuntasin navetalle. Juoksin pientä rinkiä; ylös mastolle, metsän kautta lehmien tallomia polkuja alas, kuivurin betonipermantoa pitkin syviä askelkyykkyjä, tikapuissa vedin jokaisella kierroksella viitisen leukaa. Kierroksia kerääntyi kahdeksan, aikaa kului 45 minuuttia. Sapuskaa nassuun ja unille. 

Aamulla löysin itseni jälleen trikoot jalassa navetalta. Lapset mylläsi pahnakasoissa, ruokki lehmiä ja kolisti kiviä kaivurinkauhaan. Sillä aikaa Pappadiippa hyppi box-hyppyjä pahnapaalille, askelsi, kyykkäsi ja punnersi jalat paalin päällä. Enkä keksinyt ainuttakaan tekosyytä miksi olisin seisonut tumput suorana ja haukotellut.

En tarkoita, että aina pitäisi olla reipas ja liikkuva. Laiskottele, kun laiskottaa, herkuttele kun herkuttaa. Sopivassa suhteessa kaikkea, hieman kipinää jokaiseen päivään.


Ps. Ei Robin, ei Elastinen vaan Kiira Korpi. Mimmissä on kipinää!

lauantai 30. toukokuuta 2015

Koti?


Edellinen kirjoitukseni sai ihmiset tarttumaan yhteen sanaan. Rivitalo. Sain negatiivista palautetta useammasta suusta, kummastelua. Sekoaisin, ahdistuisin, kuolisin henkisesti. Kehoitettiin miettimään kerran jos toisenkin.

Olen miettinyt asiaa, uskomattoman paljon. Oikeastaan päivittäin. Asuin koko lapsuuteni maalla omakotitalossa, kasitoistakesäisenä muutin vuokralle rivitaloasuntoon. Turhautti joka kuukausi polttaa rahat savuna ilmaan vuokraa maksaessa. Vuoden kuluttua sitouduin omakotitalon puolikkaaseen, helpotti vaikkei talo kodilta tuntunutkaan.

Lusikoita jakaessa päädyttiin helpoimpaan ratkaisuun; kolme jää, yksi lähtee. Etsitään suuntaa, kypsytellään ratkaisuja. Olen käynyt lukuisissa näytöissä, kevääseen asti päämääränä löytää omakotitalo itselleni. Yksi puhelu muutti kaiken. Tarjottiin unelmieni täyttymystä, juuri sitä mitä kaikki vuodet olin odottanut. Istuttuani veteraanin kanssa pihasaunan lauteilla, päästyäni liiankin lähelle haavettani, aloin ajatella elämääni juuri nyt. Haluanko viettää tässä iässä kaiken vapaa-aikani vuotavia tiilejä vaihdellen, vanhoja ikkunoita kunnostaen, neljää muuria lämmittäen, puutarhaa hoitaen, jäätyneiden putkien kanssa taistellen, 60 km päivässä työmatkoja ajellen?`Ehkä se oli unelmani. Mennyt unelma taakse jääneestä elämästä.

En ehdi, en jaksa, en motivoidu, en kykenekään hoitamaan yksin kaikkea mitä omakotitalo vaatii. En tässä elämäntilanteessa. En ole valmis uhraamaan yksinäisistä illoistani ainuttakaan huushollaamiseen. Haluan elää nuo illat itselleni, kerätä voimia ja tehdä asioita joista nautin. Koti on töihin palaamisen jälkeen ollut lähinnä katto pään päällä. Paikka, jossa tehdään ruokaa, pestään pyykit, kipaistaan suihkussa, nukutaan ja leikitään. Sitä se tulee olemaankin.

Eilen juoksin jälleen tutuksi muodostuneissa maisemissa. Olin tavattoman lähellä maaseutua, peltoja ja metsiä. Samalla vain muutaman kilometrin päässä keskustasta, työpaikastani, kaupoista ja harrastuksista. Jo aikani olen miettinyt, että täällä tai toisella kaupungin syrjäseudulla voisi olla tulevat vuoteni, asuntolainani kiinni rivitalon pätkässä. Illalla saunottuani kaverin kanssa jopa hän alkoi nyökytellä ajatuksilleni. Ehkä sen vain pitäisi mennä näin. Järkiratkaisu.

Aamulla heräsin. Näin sen kaiken sotkun ympärilläni. Siivosin neljä tuntia taloa, joka tuntuu päivä päivältä vähemmän kodilta. Viimein sain pestyä edellisen viikonlopun reissutarvikkeet, huuhdeltua homehtuneet eväskipot tiskikoneeseen ja pyöritettyä koko viikon pyykit. Ei helpottanut. Söin perinteeksi muodostuneen lauantaisen lohisalaattini yksin terassilla ja mietin ettei se yhtään hullumpaa olisi rivitalon takapihalla nautittunakaan. 

Jäisinhän omakotitalosta ikävöimään pieniä asioita; ulkona narulla kuivatettuja pyykkejä, talvi-iltojen takkatulta ja keskuspölynimuria. Kenties joku omakotitalollisista tuttavistani ilahduttaisi maansa myynyttä naista kutsumalla taloaan lämmittämään, pyykkejä ripustamaan tai imuroimaan?

Iltapäivällä ajeltiin Somerolle. Siihen taloon, joka on kaikkien itsenäisten vuosienkin jälkeen koti eniten maailmassa. Kenties vielä jonakin päivänä, vuosien tai vuosikymmenien päästä jossakin päin maaseutua sijaitsee talo, jota Pappadiippa voi koko sydämestään aidosti kodiksi kutsua.

torstai 28. toukokuuta 2015

"Oot mun oma tyhmä aurinkoinen"


Olen monesti sanonut olevani sosiaalinen erakko. Tarvitsen omaa tilaa, omaa aikaa. Rakastan iltoja, jolloin talo hiljenee, kukaan ei enää vaadi mitään. Saan pitää elämäni langat omissa käsissä, kiskoa ja repiä milloin mistäkin haluan. Kukaan ei ole määräämässä, vaatimassa, toivomassa, kiukuttelemassa tai odottamassa yhtään mitään. Voin jättää tiskit pöydälle, pyykit viikkaamatta tai siirtää suihkussa käynnin aamuun. Olen oman elämäni neiti.

Monesti udellaan olenko yksinäinen. Ehkä hetkittäin. Hyvin pienissä, ohi kiitävissä tilanteissa kaipaan ihmistä, jonka kainaloon voisi käpertyä. Häntä, joka kuuntelisi ja kuulostelisi. Ymmärtäisi jo alkavasta lauseesta, muutamasta sanasta. Joku johon tukeutuisi, johon luottaisi aidosti. Ihmistä, jonka vuoksi ei tarvitsisi miettiä, stressata tai pelätä. Häntä, joka olisi ihminen ihmiselle, lähellä ja käytettävissä. Olen realisti ja tiedän ettei moista ihmistä ole olemassakaan, lienevät herttaisimpia haavekuvia.

Sanovat, että silmistäni huokuu onnellisuus. Haluan elää hetkessä, tunteessa, lämmössä. Antaa sen kaiken mitä itsestäni olen valmis antamaan, ottaa sen mitä muut haluavat antaa. Haluan arvostaa ja kunnioittaa, saada mitä ansaitsen. Suunnittelen rivitalopätkää ja asuntolainaa, ajattelen tulevaisuuteni yksin, kolmisin. Pidän aistit auki, silmät kirkkaana, hymyn huulilla. Elämä vie mukanaan, olen varma.

Pidän työstäni. Valtavasti. Rakastan lasten estottomuutta, suoraa puhetta ja pirskahtelevia tunteita. Eilisen työnohjauksen jälkeen mieli oli kevyt, olin saanut nauraa ja jakaa tuntemukseni arjestani, työstäni ja toisenlaisesta äitiydestäni. En itkenyt, en kyyneltäkään. Viimeisillä minuuteilla ennen työvuoroni loppumista olin saanut kuulla kauniita sanoja, arvostusta. Palautteen alkuperäinen antaja oli aidoin ihminen maailmassa, lapsi.

Illalla leivoin pullaa, taikinaterapiaa täydellisen päivän päätteeksi. Puolen litran taikina kohosi kohoamistaan, olihan se höystetty suurella sympatialla, ripauksella rakkautta ja lämpimillä ajatuksilla. Lopulta taikinasta valmistui 78 puustia. Pakkasin omenaiset kolmeen koriin, hipsin aamusella ympäri työpaikkaa jakaen salaisia nyssyköitä, nähden pieniä kirkkaita silmiä ja iloisia ilmeitä.

Iltapäivällä keräsin halauksia, onnellisia kiitoksia ja toiveita santsikierroksesta. Palaute oli rehellistä, tyytyväistä ja ikimuistoista. Aistin ilmeitä, tunnetiloja ja koitin painaa sanoja mieleeni. Annoin itsestäni niin vähän, mutta he kymmenet ihanaiset antoivat niin valtavasti.

Aamulla olin saanut nyrkin vatsaani, anteeksi pyytävän halauksen ja toteamuksen "oot mun oma tyhmä aurinkoinen". Alituiseen haettiin läheisyyttä, hellyyttä ja välittämistä, samalla sanottiin tyhmäksi, ärsyttäväksi ja tuhmaksi. Kieltäydyin yhteistyöstä, loukkaannuin. Muutaman minuutin kuluttua kuulen nimeni, anteeksi pyytävät silmät toteaa "Anteeksi, en mä tarkottanut. Ne tyhmät sanat vaan tuli mun suusta. Oot kiva, tykkään susta. Voisinko mä saada vielä lisää sitä tosi hyvää pullaa?"

Juuri näiltä, ihmisiltä aidoimmillaan saan sen kaiken kunnioituksen, kiitoksen ja arvostuksen mitä kaipaan. He ei salaile, valehtele tai jätä asioita kertomatta. Heiltä saan voimaa, energiaa ja rehellistä rakkautta.