Viikko sitten oli aivan tavallinen keskiviikko. Kiireinen luonnollisesti, eletäänhän toukokuuta. Taputellessani töitä kellon ympäri, asunnossani kävi päivän mittaan täysin tuntemattomia ihmisiä. Aamulla kiinteistönvälityksestä kuvaaja, iltapäivällä kiinnostunut pariskunta välittäjän kera ennen kuin asunto oli edes nettiin asti päätynyt.
Perjantaina katsellessani myynti-ilmoitusta pyörähti jossain sydämen sopukoista. Se ihka ensimmäinen täysin oma asuntoni. Ne kaikki muistot, ilot ja surutkin. Pulpahtivat pintaan. Katselin vieraita kuvia niin tutuista ympyröistä. Niin eri näkövinkkelistä kuvattuna. Tosiaan, asunnossani oli vieraillut täysin tuntematon ihminen.
Tullessani kotiin keskiviikkona, hiippailin ympäri hiljaista asuntoani. Etsin merkkejä mistä oli nuuskittu, mitä verhoa siirretty, mitä ovia availtu. Aamulla olin kulkenut jokaisella askeleella lasten perässä, kiillottanut vielä hanat ennen töihin lähtöä ja pyyhkäissyt pölyt lampun päältä. Ettei nyt vain mistään kuvasta hyppäisi mitään ylimääräistä. Edellisellä viikolla maalatut keittiön seinät puskivat niskaan yhtä aneemisena kuin monena muunakin aamuna. Hei hei, ei tulisi ikävä. Mutta silti. Tuo päivä otti koville.
Olen ollut stressaantunut, unohtelija ja hajamielinen. Alussa koin lievää paniikkia. Ei, ei, en halua myydä. En haluaisi tasaisen tylsän ja tutun elämän päättyvän, mutta samalla kaipaan elämää muualla. Paniikin hälvettyä, ensimmäisen pariskunnan jäädessä asteelle "no me nyt mietitään vielä" on fiilis vaihtunut odotukseen. Koska puhelin soi, koska pukkaa viestiä? Samalla taustalla hiipii pelko. Entä, jos viestiä ei tulekaan, puhelin ei soikaan? Viikkoihin, kuukausiin tai vuosiin? Jos kukaan ei yksinkertaisesti tarvitse tai halua kotiani ostaa.
Kuvat kodista koko maailman nähtävillä, 500 klikkauksen viikkokatsauksella järkyttää edelleen. Siinä se on arvosteltavana, muiden silmissä. Se asunto, jota eräs jo kutsui kamalaksi. Tiedän maailman olevan raadollinen, myönnän itsekin nauttivani suuresti muiden asuntojen kurkkimisesta ja salaa urkkimisesta. Mitä tekisin itse toisin, missä on onnistuttu ja mikä on aivan penkin alle. Sellaista tämä peli on. Omaa timanttiani en ole vielä löytänyt, mutta toivottavasti itse voin tarjota jollekin juuri sen mitä on etsittykin.
Moni kodissani vierailematon ihminen on pyöritellyt silmiään siisteydestä. Udellut montako tuntia käytin järjestelyyn, siivoamiseen ja stailaukseen. Silmät ovat pyörineet päässä, kun tuumaan, etten ole tehnyt viikkosiivouksesta juuri suurempaa puunailua. En ole piilotellut, en peitellyt. Tai no verhot hain kirpputorilta, koska mattojen ohella myös verhot on minimoitu huushollista. Tällaista meillä on, lasten huoneissa on materiaa, mutta muutoin eletään niukalla linjalla. Helppoa siivousta, leppoisaa elämää.
Tuon pelkistetyn kodin taustalla on tuhansia kirpputorihintalappuja, myytyjä esineitä. On elämän muuttumista, ajatusmallin muokkaantumista. On uusi elämäntapa, suhtautuminen, ajatus tulevaisuuden ja menneisyyden erottamisesta. On taito päästää irti, ottaa vastaan uutta, kun elämällä on sitä antaa. On taito heittäytyä hetkeen, olla pelkäämättä huomista. On taito elää tänään unohtamatta mennyttä, uskomalla tulevaan. On mahdollisuus kadottaa parissa tunnissa epämieluisa ruokapöytä ja pohtia sen jälkeen missä perheensä ruokkii. On taito osata hypätä hetkeen, mahdollisuuteen, uuteen ja ihmeelliseen.
Kaiken tuon jälkeen leijun jalat ilmassa. Parhaassa tapauksessa jo ensi viikolla vedän nimeni kauppakirjaan ja tiedän olevani lasteni kanssa kuukauden kuluttua koditon. Tällä hetkellä se olisi unelmani, mennä virran mukana ja kuljettaa sinne mihin elämä johdattaa. Kulkea hiljalleen kohti Kotia.
Kuvat: Kiinteistömaailma Forssa
"Kerro sun elämästäsi, mistä olet tullut ja miten tähän päätynyt?"
Näin kysyttiin, kolme paria silmiä tuijotti edessäni vaatien vastausta. Se möykky, jonka pintaraapaisun heitin takaisin oli kirkas ja valoisa. Sellaisella ajatuksella, että ihan itse olen itseni kantanut tähän pisteeseen missä olen. Tunsin ylpeyttä jokaisen lauseen jokaista sanaa kohden.
Vanha sanonta "jokainen on oman onnensa seppä" pitää täysin paikkaansa. Kenenkään elämä ei ole aina ruusuista, kenenkään ei ole aina täyttä kuraa. On valoisat päivät, synkemmät puolet. Se on vain hyväksyttävä.
Unelmaelämä, edes se kultainen keskitie lienee jokaisella päälimmäisenä haaveena. Saavuttaa se vielä jonakin päivänä. Itselleni se on omakotitalo, muutama kana, terveet lapset, alati aurinkoiset kesäpäivät ja mahdollisuus edetä elämässä sydämen ohjaamaan suuntaan. Matkaa päämäärään on paljon, kuoppia luvassa ja pettymyksiä edessä. Silti uskon vielä jonakin päivänä suurimpienkin haaveiden käyvän toteen. Toivon herääväni aamuun, josta olen vuosia uneksinut.
Uskon, että ihminen saa sitä mitä tilaa. Oikeilla päätöksillä, kovalla työllä, tunteisiin luottamalla ja pienellä hippusilla tuuriakin lopulta saavutetaan se oma kultainen tähti sieltä taivaalta tuhansien muiden joukosta. Ilmaiseksi täällä ei mitään jaeta, kaikelle on hintansa.
Pystytkö nauttimaan työstä, jossa vastuun määrä kasvaa vuosi vuodelta? Pystytkö tyytymään pienempään palkkaan saavuttaaksesi enemmän omaa aikaa? Pystytkö hyväksymään kilot vyötäröllä, jos ei karkkikaapin ovi pysy kiinni? Pystytkö sanomaan lapsellesi ei tavoitellaksesi edes joskus omaa etuasi? Pystytkö jättämään tekemättömät työt muiden harteille? Pystytkö hyväksymään erilaisuutta? Pystytkö hallitsemaan kaiken, aina ja koko ajan? Pystytkö hyväksymään kumppanisi menneisyyden osaksi loppuelämääsi? Pystytkö rakastamaan? Pystytkö muuttumaan, muuttamaan? Pystytkö irroittautumaan tutusta ja turvallisesta? Pystytkö hyppäämään polulle, jonka päämäärää ei voi edes ennustaa?
Elämä on yhtä päätöksen tekoa. Sinkkuna, oman elämäni neitinä pystyn hallitsemaan monia valintoja parisuhteessa eläviä helpommin. Pystyn pitämään jokaisen langan tiukasti käsissäni, hallitsemaan kiireenkin keskellä koko paletin. Joskus pelkään päästäväni irti, toisinaan haluaisin hieman hellittää naruista. Antaa lähimmille ihmisille otteen nyörin päästä yhdessä kiskomaan kotiin päin. Toisinaan sanon haluavani irroittaa elämään suuresti vaikuttavista köysistä, jotka ovat vuosien saatossa otteeseensa kieputtaneet, tutuksi muovautuneet. Ne on suuria päätöksiä matkalla tuntemattomaan. Ehkä tulee päivä, jolloin hyppy uuteen ei enää pelota?
Olen tehnyt suuria päätöksiä, loppuelämään heijastuvia. Miettiessäni niitä päätöksiä, jotka ovat olleet vaikeimpia, totean niiden ohjanneen elämää parempaan huomiseen. Ne hetket, joissa on antanut ihmiselle luvan saapua elämään, näyttänyt tien ulos elämästäni tai hypännyt suuren loikan vieraalle maaperälle. Ilman suurimpia päätöksiä en voi kuin kuvitella kuinka haaksirikossa purjeet revittynä laivani seilaisikaan.
Siinä istuin silmäparien edessä, höpötin kuin Runeberg. Nauroin, selitin ja elin elämääni taaksepäin. Siinä hetkessä se elämä oli niin arvokas ja ihana kaikkine kommelluksineen, pettymyksineen ja mutkineen. Se elämä on antanut paljon, niin valtavasti. Jokaista hetkeä, kokemusta kannan rikkautena sydämessäni, mieleen painettuna muistona. Pimeät hetket kasvattaa, valoisat luo voimaa. Olin rehellisen ylpeä Johanna, 27 vuotta, äiti, sijaisäiti, sinkku, omillaan pärjäävä asunnon omistaja varustettuna pitkällä ja mielenkiintoisella työuralla.
Kiitin, toivotin hyvää päivänjatkoa. Työmatkalla näin yksinäisen joutsenen lentävän metsän yllä. Lauloin, nauroin ja annoin kevätauringon lämmittää poskia. Sitä säät mitä tilaat.
Onnellisuus, se elämää ohjaava voima. Eteenpäin työntävä kipinä. Hetkessä kohdattava tunne.
Itselle vappu on ilon juhla. Vuosiin en erityisemmin ole vappua juhlistanut, mutta heräävä luonto, lähestyvä suvi ja valoistuvat aamut luo vapun korvilla fiilistä pitkän talven jälkeen, että jumalauta tässä ollaan edelleen elossa. Ja onnellisia.
Tänä vappuna olen saanut huomata kuinka monia tärkeitä ihmisiä olen saanut lähelleni, useammassa sukupolvessa. Olen tuntenut kuinka kaipaan takaisin kotikonnuille, suvun ja läheisten keskelle. Tuntenut, kuinka tärkeiden ystävien kanssa olen tekemisissä lähes päivittäin, kuinka kaivetaan kuopasta ylös ja vedetään pilvistä alas vuorottain toinen toisiamme.
Olen viime viikkona itkenyt monet itkut nykyiselle kodilleni, ensimmäiselle ihan omalle asunnolleni. Sen, jonka eteen olen vuodattanut monet itkut, kironnut monet perkeleet, kaatunut ja noussut jälleen. Sille kodille, joka on antanut, kasvattanut ja opettanut. Se asunto, jota remontoidessa olen näyttänyt pärjääväni, uskaltavani ja hallitsevani. Tämä asunto on nähnyt avoliiton jälkeisen elämän rallattelut, pari kadonneiden rukkasten täyttämää aamuäreää talvea, yhden keuhkokuumeromahduksen ja tämän uuden valoisan kevään. Sen kenties viimeisen keväämme.
Tänä vappuna olen saanut lapseni kikattamaan sydämensä kyllyydestä, halannut monta kertaa, saanut pusuja, hermostunutkin. Joka ainoana päivänä mietin miten onnekas olen saattaessani tyttären syksyllä alkavalle koulutielle ja kuullessani sijaispojan suusta "sä oot maailman ihanin äiti". Siitä huolimattakin, etten ostanut lapsille serpentiiniä tänäkään vappuna.
Vappu on tuonut mukanaan myös ilon työhön. Mennyt viikko oli täynnä myrkyä ja selkeämpää säätä. Tunnetiloja laidasta laitaan, kostuneita silmiä ja syvempää pohdintaa. Tuntikausia ulkona, avotulilla ja metsässä. Heräävä luonto tuo voimaa työhön, mahtava työtiimi tukee kireinäkin päivinä. Haikeudella huokaan toisinaan olevani juuri nyt siellä mihin kuulun, parempaa en toivoa saata.
Tämä vappu jääköön mieleen ikuisesti. Tänä vappuna ei ole kiire mihinkään. On vain aikaa olla. Salaa ennakoin jo ensi talven pakkasia villasukkaurakoinnilla, korjailen huushollia kuntoon ensimmäistä asuntonäyttöä varten, mietin tulevan viikon tapahtumia samalla innoissani ja kauhuissani. Juuri nyt osaan arvostaa sitä, että on vain aikaa. Voi laiskotella ja lepäillä, nukkua hyvin ja harrastaa.
Ensi viikolla tuulet yltyy, tiedän sen. Ne henkäisee kevyesti ohi, säilyttäen kaiken ennallaan tai pyöräyttää pyörremyrkyn tavoin elämän ylösalaisin. Kävi miten kävi, onnekas olen joka tapauksessa. Siitä kaikesta mitä elämässä on ja mitä sillä vielä on antaa.
Vuosia sitten tempaisin talvipakkaseen terassille edellisen kotini seinältä valtavan kultaköynnöksen. Se oli ruma. Kahdeksan vuotta sitten samaisessa olohuoneessa kukki komeasti viimeistä kertaa kiinanruusu punaisin kukkasin. En muista, en edes halua muistaa mitä kaikkia muita silloisen ajatusmaailmani kuvainnoimia hirvityksiä edellinen omistaja oli ruukuissa jättänyt paikoilleen.
Vuosia kului, entinen anoppikokelaani säännöllisesti toi purnukkaa jos toistakin. Ei auttanut mikään konsti, kaikki kuihtui tai mätäni aikanaan. Heitin hanskat tiskiin heti kättelyssä ja huokaisin jo saadessani viherkasvin käteeni. Tiesin mitä tuleman pitää..
Lapsuudenkodissani ikkunalaudalla eli korkeintaan kituvia marraskaktuksia tai saintpaulioita, joita lienee mahdoton kukistaa hengiltä. Olettaisin näin, koska äidilläni on totisesti viherpeukalo keskellä kämmentä. Omena ei kauas puusta pudonnut.
Muuttaessani pari vuotta sitten mietin kiinanruusun kohtaloa, mutta jättää en sitä halunnut. Se mokoma oli selvinnyt hengissä ainoana kasvina kaikki menneet vuodet. Oltiin kasvettu yhteen, sellaisella viha-suhteella ennemminkin. Kukka parka oli nähnyt saharan autiomaata muistuttavat olot paahteisella ikkunalla kenenkään huomioimatta vesipisarallakaan aikoihin, tiputellut keltaisia lehtiä säännöllisesti, mutta aina vain siinä henki pihisi. Toisinaan keväisin anoppikokelas kävi saksimassa kaiken kurjuuden aikaansaamia vuosikasvuja pois, joten pöyristelen kovasti ihmisten väitteitä kiinanruusun vaikeasta hoidosta. Tosin ei tuo jättiläiskukka ole kukkinut sen ainokaisen kertansa jälkeen..
Yllä olevat kuvat kertoo, että jokin on muuttunut. Aika paljonkin. Olen pelastanut kuihtuneita rönsyliljoja bioastian reunalta työpaikalta, napannut pari alkua työpaikan kukkien multien vaihdossa, vaihtanut naapurin palmuvehkan multia vohkien puolet kasvista omaan purkkiin, saanut muutamia lahjaksi, juurruttanut uusia alkuja kiinanruususta itselle ja lahjaksi, pelastanut mamman eteisestä tuhoon tuomitun kirjovehkan äitienpäiväaamun kahvitteluilla.
Yhtään en ole ostanut. Sanotaan, että kukka pitää varastaa tai saada lahjaksi. Silloin sillä on mahdollisuus. Ehkä kasvin rahjukseni on niin lohduttomassa tilassa ollut, että uusi mahdollisuus on saanut ne pysymään hengissä. Loistosta ei taidoillani voi puhua, mutta säännöllisesti pilkottavat rönsyliljan pienet kukinnotkin on suuri ilon aihe.
Sen lisäksi, että viherkasveilla on merkittävä muutos myös asunnon huoneilmaan ja raikkauteen, ne toimii stressin lievittäjänä. Verraten halonhakkuuseen, kukkien kastelu ja nyppiminen lievittää ärtynyttä mieltä ja tyynnyttää. Hetkeksi saa heittää aivot narikkaan ja antaa vain veden lorista. Kiukuspäissään on hyvä kiskaista pari kuivunutta lehteä irti, kuin voodoo-nukkea pistelisi. Kodissani pärjää yllättäin paremmin rönsyliljat kuin kuivuudesta nauttivat kasvit, vettä kun lotrataan ja usein...
Kiinanruusumestari aikoinaan juotti kukillensa kahvipannun ylijäämät. Vedellä lantrattua vahvaa kahvia, kylmänä toki. Toisinaan täällä taloudessakin keitellään kahvia nimenomaan kukille. Lehdet suurenee, kasvu kiihtyy ja ainuttakaan putelia ravinteita en ole tarjonnut. En käy väittämään, etteikö nämä ravinteita kaipaisi, mutta kahvilla tuntuvat ainakin elossa säilyvän.
Työpaikallani on yksi huonekasvi. Juuri se, joka kuolemaan ivattiin jo ennen ruukkuun saattamista. Koko vuoden se on pöydän kulmalla värjötellyt ja kevään myötä uutta lehteä alkanut pukkaamaan. Työkaverini ihmeteltyään asiaa tokaisin kasvien elävän rumilla puheilla ja säännöllisellä kahvituksella. Kahvinkeitintä siivoava koneen takana istuva iltavuorolainen lorauttaa pannun pohjat kukalle, huokaisee päivän ärsytykset juurille ja jättää kasvin ottamaan vastaan jälleen seuraavan päivän puhinat lehdilleen.
Älä ryntää kauppaan vaan toivo lahjaa. Kukkaa lahjaksi. Ehkä niilläkin, joiden peukalo ei luonnostaan viherrä on vielä uusi mahdollisuus. Varastamisesta en mene takuuseen, sillä kahdesti sairaalasta nyysitty ja kertaalleen uimahallista napattu kultaköynnöksen alku on kuollut jokaisella kerralla ennen juurtumistaan. Ja jälleen tunnen puukon kääntyvän sydämeni pohjilla, kun ajattelen pakkaseen paleltunutta valtavaa kultaköynnöstäni takavuosilta. Ihminen muuttuu, ajatuksilta ja asenteilta. Myös kasvien hoidon osalta.
Ensimmäinen tunti laivan tiloissa. Uteluita ensimmäiseltä humalaiselta mikä tyttö olen, miksi olen yksin, minne olen menossa. Toiselta juopuneelta lähdenkö mukaan, mennäänkö yhdelle. Kolmannelta maahanmuuttajataustaiselta vain tervehdys. Onneksi. Illan mittaan näin useita sormus sormessa vieraita vokottelevia naisia ja miehiä aavalla merellä. Parin päivän kuluttua näin kaupan hyllyllä kasvot, joilta olin saanut kevään mittaan tervehdyksiä työpaikan tienoilla. Tuo mies tervehti ja hymyili jälleen samalla tarttuen kultasormus nimettömässään myslipakettiin. Voi perk...
Samalla viikolla avasin kahden eri omakotitalon oven. Pitkästä aikaa olin näytöillä. Haistelin, tutkin ja fiilistelin. Millainen tunne tulee ensimmäisestä askeleesta sisäpuolelle, miten tilat luontuisi omiin tarpeisiini, miltä tuntuu astua lopulta rapulle ja kuvitella tässä olevan se oma koti. Taloilla oli eroa iässä puoli vuosisataa ja hinnassa puolisataa. Tunne veti toiseen suuntaan, järki vastakkaiseen. Ja taas olin, että voi perk...
Maanantaina juoksulenkki päättyi ukkoskuuroon ja nilkan ympäri pyörähdykseen. Tiistaina tunsin epäonnistuvani jokaisessa yrityksessä lentopallokentällä. Keskiviikoksi suunnittelin kevään ensimmäisen kovemman juoksutreenin. Sellaisen, että kaikki perk...et katoaa päästä. Vartti töissä ja päiväkodista soitetaan oksentelevasta lapsesta. VOI PERK...
Usko miehiin, sellaisiin rehellisiin, osaaviin, pärjääviin, terveisiin, liikkuviin, mukaviin riman ylittäjiin on kieltämättä kadotettu jo ajat sitten. Usko on niin pohjalla, ettei treffeille tuntemattomien kanssa jaksa edes vaivautua. Viime viikkoiset näkemykset ja kokemukset ei muuttanut mielipidettä ainakaan positiiviseen suuntaan. Onneksi kaikki maamme miehet ei uponnut tuohon samaan suohon. En suinkaan ole unohtanut isän pesemää autoa, huoltamia jarruja, korjaamaa pyörää, tekemää ruokaa, lämmittämää saunaa, tarjoamaa lastenhoitoapua. En unohtanut poikamiesystävää, joka uhrasi kallisarvoisen perjantainsa kyydikseni lentokentälle lasta vastaan. En unohtanut naapurin nuorta miestä, joka kutsusta tulee pumppaamaan pyörien renkaat, lainaa porakonetta oman unohduttua työpaikalle, tarjoaa toisinaan sapuskat ja nostaa mielialaa surkealla huumorilla märehtiessäni murheita. Myönnän näiden olevan uhanalaisia tapauksia. Siltipä, toivo eläköön!
Isäni on tehnyt sukututkimukseen verrattavaa historian kartoitusta taloista, joihin tutustuin. Olen viime vuosien aikana tutustunut kymmeniin ja jälleen kymmeniin vanhoihin taloihin, uskonut unelmani löytymiseen. Perjantaina myönsin itselleni, että unelmista on osattava luopua. Perinnerakentamisen nimeen vannovana seisoin hiljattain itseäni nuoremmassa talossa ja koin sen olevan parempi hengittää kuin yksikään vanhoista taloista, joiden näytöissä olin vieraillut. Täysin hajuton talo kaikkien esteettisien virheidensä kera tuntui yllättäin pieneltä mahdollisuudelta. En anna toivon liekin sammua, löydän vielä taloni!
Pitäisi muistaa ottaa rennosti. Liikkua silloin, kun huvittaa, onnistua kun on fiilis kohdillaan, epäonnistua ja sallia sille tilansa huonoissa päivissä. Olla iloinen siitä, että juoksen edelleen pitkiä lenkkejä, liikun viikottain muutoinkin, kehoni pelaa, ruokailut rullaa ja koen olevani jälleen iskussa. Yleensäkin pitäisi muistuttaa itseään miten arvokasta on olla terve, hyvinvoiva ja jaksava. Vuosi sitten kuntoni oli pohjalla, nyt se on jälleen kohdillaan. En menettänyt toivoa, enkä menetä!
Ystäväni tapaa sanoa, että paskan määrä elämässä on vakio,
se vain muuttaa muotoaan. Tätä omaa napaa ja muiden maailmaa
tutkiskelleena voin vakaasti allekirjoittaa väitteen. Ei siedä uskoa
pelkkiin ruusuisiin haaveisiin. Pitää sallia epäonnistumiset, pettymykset ja vastoinkäymiset. Unelmat toteutuu, onni potkaisee ja elinpäiviä riittää taatusti!
