Ensimmäinen tunti laivan tiloissa. Uteluita ensimmäiseltä humalaiselta mikä tyttö olen, miksi olen yksin, minne olen menossa. Toiselta juopuneelta lähdenkö mukaan, mennäänkö yhdelle. Kolmannelta maahanmuuttajataustaiselta vain tervehdys. Onneksi. Illan mittaan näin useita sormus sormessa vieraita vokottelevia naisia ja miehiä aavalla merellä. Parin päivän kuluttua näin kaupan hyllyllä kasvot, joilta olin saanut kevään mittaan tervehdyksiä työpaikan tienoilla. Tuo mies tervehti ja hymyili jälleen samalla tarttuen kultasormus nimettömässään myslipakettiin. Voi perk...
Samalla viikolla avasin kahden eri omakotitalon oven. Pitkästä aikaa olin näytöillä. Haistelin, tutkin ja fiilistelin. Millainen tunne tulee ensimmäisestä askeleesta sisäpuolelle, miten tilat luontuisi omiin tarpeisiini, miltä tuntuu astua lopulta rapulle ja kuvitella tässä olevan se oma koti. Taloilla oli eroa iässä puoli vuosisataa ja hinnassa puolisataa. Tunne veti toiseen suuntaan, järki vastakkaiseen. Ja taas olin, että voi perk...
Maanantaina juoksulenkki päättyi ukkoskuuroon ja nilkan ympäri pyörähdykseen. Tiistaina tunsin epäonnistuvani jokaisessa yrityksessä lentopallokentällä. Keskiviikoksi suunnittelin kevään ensimmäisen kovemman juoksutreenin. Sellaisen, että kaikki perk...et katoaa päästä. Vartti töissä ja päiväkodista soitetaan oksentelevasta lapsesta. VOI PERK...
Usko miehiin, sellaisiin rehellisiin, osaaviin, pärjääviin, terveisiin, liikkuviin, mukaviin riman ylittäjiin on kieltämättä kadotettu jo ajat sitten. Usko on niin pohjalla, ettei treffeille tuntemattomien kanssa jaksa edes vaivautua. Viime viikkoiset näkemykset ja kokemukset ei muuttanut mielipidettä ainakaan positiiviseen suuntaan. Onneksi kaikki maamme miehet ei uponnut tuohon samaan suohon. En suinkaan ole unohtanut isän pesemää autoa, huoltamia jarruja, korjaamaa pyörää, tekemää ruokaa, lämmittämää saunaa, tarjoamaa lastenhoitoapua. En unohtanut poikamiesystävää, joka uhrasi kallisarvoisen perjantainsa kyydikseni lentokentälle lasta vastaan. En unohtanut naapurin nuorta miestä, joka kutsusta tulee pumppaamaan pyörien renkaat, lainaa porakonetta oman unohduttua työpaikalle, tarjoaa toisinaan sapuskat ja nostaa mielialaa surkealla huumorilla märehtiessäni murheita. Myönnän näiden olevan uhanalaisia tapauksia. Siltipä, toivo eläköön!
Isäni on tehnyt sukututkimukseen verrattavaa historian kartoitusta taloista, joihin tutustuin. Olen viime vuosien aikana tutustunut kymmeniin ja jälleen kymmeniin vanhoihin taloihin, uskonut unelmani löytymiseen. Perjantaina myönsin itselleni, että unelmista on osattava luopua. Perinnerakentamisen nimeen vannovana seisoin hiljattain itseäni nuoremmassa talossa ja koin sen olevan parempi hengittää kuin yksikään vanhoista taloista, joiden näytöissä olin vieraillut. Täysin hajuton talo kaikkien esteettisien virheidensä kera tuntui yllättäin pieneltä mahdollisuudelta. En anna toivon liekin sammua, löydän vielä taloni!
Pitäisi muistaa ottaa rennosti. Liikkua silloin, kun huvittaa, onnistua kun on fiilis kohdillaan, epäonnistua ja sallia sille tilansa huonoissa päivissä. Olla iloinen siitä, että juoksen edelleen pitkiä lenkkejä, liikun viikottain muutoinkin, kehoni pelaa, ruokailut rullaa ja koen olevani jälleen iskussa. Yleensäkin pitäisi muistuttaa itseään miten arvokasta on olla terve, hyvinvoiva ja jaksava. Vuosi sitten kuntoni oli pohjalla, nyt se on jälleen kohdillaan. En menettänyt toivoa, enkä menetä!
Ystäväni tapaa sanoa, että paskan määrä elämässä on vakio, se vain muuttaa muotoaan. Tätä omaa napaa ja muiden maailmaa tutkiskelleena voin vakaasti allekirjoittaa väitteen. Ei siedä uskoa pelkkiin ruusuisiin haaveisiin. Pitää sallia epäonnistumiset, pettymykset ja vastoinkäymiset. Unelmat toteutuu, onni potkaisee ja elinpäiviä riittää taatusti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti