Onnellisuus, se elämää ohjaava voima. Eteenpäin työntävä kipinä. Hetkessä kohdattava tunne.
Itselle vappu on ilon juhla. Vuosiin en erityisemmin ole vappua juhlistanut, mutta heräävä luonto, lähestyvä suvi ja valoistuvat aamut luo vapun korvilla fiilistä pitkän talven jälkeen, että jumalauta tässä ollaan edelleen elossa. Ja onnellisia.
Tänä vappuna olen saanut huomata kuinka monia tärkeitä ihmisiä olen saanut lähelleni, useammassa sukupolvessa. Olen tuntenut kuinka kaipaan takaisin kotikonnuille, suvun ja läheisten keskelle. Tuntenut, kuinka tärkeiden ystävien kanssa olen tekemisissä lähes päivittäin, kuinka kaivetaan kuopasta ylös ja vedetään pilvistä alas vuorottain toinen toisiamme.
Olen viime viikkona itkenyt monet itkut nykyiselle kodilleni, ensimmäiselle ihan omalle asunnolleni. Sen, jonka eteen olen vuodattanut monet itkut, kironnut monet perkeleet, kaatunut ja noussut jälleen. Sille kodille, joka on antanut, kasvattanut ja opettanut. Se asunto, jota remontoidessa olen näyttänyt pärjääväni, uskaltavani ja hallitsevani. Tämä asunto on nähnyt avoliiton jälkeisen elämän rallattelut, pari kadonneiden rukkasten täyttämää aamuäreää talvea, yhden keuhkokuumeromahduksen ja tämän uuden valoisan kevään. Sen kenties viimeisen keväämme.
Tänä vappuna olen saanut lapseni kikattamaan sydämensä kyllyydestä, halannut monta kertaa, saanut pusuja, hermostunutkin. Joka ainoana päivänä mietin miten onnekas olen saattaessani tyttären syksyllä alkavalle koulutielle ja kuullessani sijaispojan suusta "sä oot maailman ihanin äiti". Siitä huolimattakin, etten ostanut lapsille serpentiiniä tänäkään vappuna.
Vappu on tuonut mukanaan myös ilon työhön. Mennyt viikko oli täynnä myrkyä ja selkeämpää säätä. Tunnetiloja laidasta laitaan, kostuneita silmiä ja syvempää pohdintaa. Tuntikausia ulkona, avotulilla ja metsässä. Heräävä luonto tuo voimaa työhön, mahtava työtiimi tukee kireinäkin päivinä. Haikeudella huokaan toisinaan olevani juuri nyt siellä mihin kuulun, parempaa en toivoa saata.
Tämä vappu jääköön mieleen ikuisesti. Tänä vappuna ei ole kiire mihinkään. On vain aikaa olla. Salaa ennakoin jo ensi talven pakkasia villasukkaurakoinnilla, korjailen huushollia kuntoon ensimmäistä asuntonäyttöä varten, mietin tulevan viikon tapahtumia samalla innoissani ja kauhuissani. Juuri nyt osaan arvostaa sitä, että on vain aikaa. Voi laiskotella ja lepäillä, nukkua hyvin ja harrastaa.
Ensi viikolla tuulet yltyy, tiedän sen. Ne henkäisee kevyesti ohi, säilyttäen kaiken ennallaan tai pyöräyttää pyörremyrkyn tavoin elämän ylösalaisin. Kävi miten kävi, onnekas olen joka tapauksessa. Siitä kaikesta mitä elämässä on ja mitä sillä vielä on antaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti