"Puhu rumia ja anna kahvia" - kuinka säilyttää viherkasvit elossa?

Vuosia sitten tempaisin talvipakkaseen terassille edellisen kotini seinältä valtavan kultaköynnöksen. Se oli ruma. Kahdeksan vuotta sitten samaisessa olohuoneessa kukki komeasti viimeistä kertaa kiinanruusu punaisin kukkasin. En muista, en edes halua muistaa mitä kaikkia muita silloisen ajatusmaailmani kuvainnoimia hirvityksiä edellinen omistaja oli ruukuissa jättänyt paikoilleen.

Vuosia kului, entinen anoppikokelaani säännöllisesti toi purnukkaa jos toistakin. Ei auttanut mikään konsti, kaikki kuihtui tai mätäni aikanaan. Heitin hanskat tiskiin heti kättelyssä ja huokaisin jo saadessani viherkasvin käteeni. Tiesin mitä tuleman pitää..

Lapsuudenkodissani ikkunalaudalla eli korkeintaan kituvia marraskaktuksia tai saintpaulioita, joita lienee mahdoton kukistaa hengiltä. Olettaisin näin, koska äidilläni on totisesti viherpeukalo keskellä kämmentä. Omena ei kauas puusta pudonnut.

Muuttaessani pari vuotta sitten mietin kiinanruusun kohtaloa, mutta jättää en sitä halunnut. Se mokoma oli selvinnyt hengissä ainoana kasvina kaikki menneet vuodet. Oltiin kasvettu yhteen, sellaisella viha-suhteella ennemminkin. Kukka parka oli nähnyt saharan autiomaata muistuttavat olot paahteisella ikkunalla kenenkään huomioimatta vesipisarallakaan aikoihin, tiputellut keltaisia lehtiä säännöllisesti, mutta aina vain siinä henki pihisi. Toisinaan keväisin anoppikokelas kävi saksimassa kaiken kurjuuden aikaansaamia vuosikasvuja pois, joten pöyristelen kovasti ihmisten väitteitä kiinanruusun vaikeasta hoidosta. Tosin ei tuo jättiläiskukka ole kukkinut sen ainokaisen kertansa jälkeen.. 

Yllä olevat kuvat kertoo, että jokin on muuttunut. Aika paljonkin. Olen pelastanut kuihtuneita rönsyliljoja bioastian reunalta työpaikalta, napannut pari alkua työpaikan kukkien multien vaihdossa, vaihtanut naapurin palmuvehkan multia vohkien puolet kasvista omaan purkkiin, saanut muutamia lahjaksi, juurruttanut uusia alkuja kiinanruususta itselle ja lahjaksi, pelastanut mamman eteisestä tuhoon tuomitun kirjovehkan äitienpäiväaamun kahvitteluilla. 

Yhtään en ole ostanut. Sanotaan, että kukka pitää varastaa tai saada lahjaksi. Silloin sillä on mahdollisuus. Ehkä kasvin rahjukseni on niin lohduttomassa tilassa ollut, että uusi mahdollisuus on saanut ne pysymään hengissä. Loistosta ei taidoillani voi puhua, mutta säännöllisesti pilkottavat rönsyliljan pienet kukinnotkin on suuri ilon aihe.

Sen lisäksi, että viherkasveilla on merkittävä muutos myös asunnon huoneilmaan ja raikkauteen, ne toimii stressin lievittäjänä. Verraten halonhakkuuseen, kukkien kastelu ja nyppiminen lievittää ärtynyttä mieltä ja tyynnyttää. Hetkeksi saa heittää aivot narikkaan ja antaa vain veden lorista. Kiukuspäissään on hyvä kiskaista pari kuivunutta lehteä irti, kuin voodoo-nukkea pistelisi. Kodissani pärjää yllättäin paremmin rönsyliljat kuin kuivuudesta nauttivat kasvit, vettä kun lotrataan ja usein...

Kiinanruusumestari aikoinaan juotti kukillensa kahvipannun ylijäämät. Vedellä lantrattua vahvaa kahvia, kylmänä toki. Toisinaan täällä taloudessakin keitellään kahvia nimenomaan kukille. Lehdet suurenee, kasvu kiihtyy ja ainuttakaan putelia ravinteita en ole tarjonnut. En käy väittämään, etteikö nämä ravinteita kaipaisi, mutta kahvilla tuntuvat ainakin elossa säilyvän.

Työpaikallani on yksi huonekasvi. Juuri se, joka kuolemaan ivattiin jo ennen ruukkuun saattamista. Koko vuoden se on pöydän kulmalla värjötellyt ja kevään myötä uutta lehteä alkanut pukkaamaan. Työkaverini ihmeteltyään asiaa tokaisin kasvien elävän rumilla puheilla ja säännöllisellä kahvituksella. Kahvinkeitintä siivoava koneen takana istuva iltavuorolainen lorauttaa pannun pohjat kukalle, huokaisee päivän ärsytykset juurille ja jättää kasvin ottamaan vastaan jälleen seuraavan päivän puhinat lehdilleen.

Älä ryntää kauppaan vaan toivo lahjaa. Kukkaa lahjaksi. Ehkä niilläkin, joiden peukalo ei luonnostaan viherrä on vielä uusi mahdollisuus. Varastamisesta en mene takuuseen, sillä kahdesti sairaalasta nyysitty ja kertaalleen uimahallista napattu kultaköynnöksen alku on kuollut jokaisella kerralla ennen juurtumistaan. Ja jälleen tunnen puukon kääntyvän sydämeni pohjilla, kun ajattelen pakkaseen paleltunutta valtavaa kultaköynnöstäni takavuosilta. Ihminen muuttuu, ajatuksilta ja asenteilta. Myös kasvien hoidon osalta.