Ehkä sittenkin yksi miljoonasta?

Parissakymmenessä vuodessa yksin elävien ihmisten määrä on tuplaantunut nykyiseen rapiaan miljoonaan talouteen maassamme. Viidennes kansalaisista asuu siis yksin. Aika huikeaa, mykistävää.

Parikymmentä vuotta sitten elettiin yhdeksänkytälukua. Aikaa ensimmäisten kouluvuosieni. Pienessä päässäni näin yhtälön selkeänä; muutetaan pois kotoa, mennään naimisiin, hankitaan lapsia ja eletään onnellisesti elämä loppuun asti. En tuntenut aikuisia yksin eläviä ihmisiä, en juuri tiennyt mikä on hajonnut perhe, eronnut pariskunta. Elin lapsuuteni moisista tiedottomana maaseudulla, vielä tänäpäivänä koossa olevan avioliiton synnyttämänä keskimmäisenä lapsena.

Itse en kuulu yhden hengen talouksiin vaikka monesti sellaiseksi itseni miellänkin. Ehkä pikemminkin pitäisi puhua yhden aikuisen taloudesta. Siitä kodista, jossa maksetaan rapialla tonnilla lainaa ja asumiskustannuksia kuukausittain, pulitetaan veroja kahden työssäkäyvän edestä, hoidetaan kodin kunnossapitotyöt, arkiaskareet, auto, harrastukset, lapset ja työt. 

Yksin asuvan ystävän kanssa hiljattain pohdittiin asiaa syystuulissa kalliolla istuskellessa. Syitä siihen, miksi juuri meistä kumpikin elää elämäänsä yksin. Mistä sikiää halu yksinäisyyteen, itsekkääseen ja kompromissikyvyttömään elämään? 

Nykyään on vaihtoehtona elää yksin. Enää et joudu pulittamaan vanhanpojan tai -piian veroa naimattomuudesta, kukaan ei enää vaadi pariskuntaa naimisiin, arvostelut erotilanteissa voi jättää oman onnensa nojaan ja yksinhuoltajavanhempi on muuttunut yhteiskunnassa säälittävästä ressukasta tasa-arvoiseksi vanhemmaksi, jonka lapsista ei kasva huonompia kansalaisia kuin aviossa elävien vanhempien jälkeläisistäkään.

Enää ei tarvitse vaimojen elää hellan ja nyrkin välissä, kauniisti anella puolisoltaan rahaa viikottaisiin ruokaostoksiin. Ei ole enää syytä katsoa uskottomuutta läpi sormien tai sietää vuosi toisensa perään puskevia epäkohtia yhteisessä elämässä. Lapsuuteni ajatusmaailman kultaiseen keskitiehen on ilmestynyt vuosien saatossa lukemattomia varteenotettavia polkuja. 

Törmään kaksivuotisen "yksin" elämisen jälkeen jatkuvasti kysymykseen halustani napata kumppani toiselle tyynylleni yönsä nukkumaan. Yhtä usein jaksan ihmetellä itsekseni moista. Elämäni on täynnä elämää, arkea etenkin. Pystyn kantamaan vastuuni ja velvollisuuteni lasten osalta yksinkin, kannan heille leivän pöytään ja maksan katon pään päälle. Lasten ollessa poissa olisi peräti ärsyttävää olla tilivelvollinen jollekin menemisistä ja tulemisista, olla sidottuna toiseen ihmiseen.

Rakastan elää vapaana, kuunnella pyyn lauluja metsän hämärissä ja istua hiljaisella rannalla yksin. En kaipaa kumppania, rakkautta elämään. En halua riidellä, murehtia tai itkeä yhdenkään miehen vuoksi. En tiedä olenko valmis sitoutumaan, rakastumaan puhumattakaan yhteisestä elämästä. Nautin siitä, että omistamani on sataprosenttisesti omaa, päätän kaikista asioista itse, käytän rahani ja tuhlaan elämäni juuri siihen mihin itse haluan. Tulevaisuuden haaveet, unelmat on muovaantunut yksinäiseen elämään, vailla kumppania. Olen kai liian itsenäinen luovuttaakseni palan sydämestäni toisen käsiin. Ehkä se pään kääntävä, sydämeen asti yltävä tähdenlento vielä kohdallenikin osuu, kukapa tietää...

Ehjä perhe, rakkaus, onnellisuus ja yhteen hiileen puhaltaminen. Tuskin tiedän mitään hienompaa. Jos ihmisellä on edessään moinen timantti, on sitä syytä pitää silkkihansikkain hyppysissään. Arvostaa, kunnioittaa ja kohdella hellästi. Ehjässä perheessä on paljon voimaa, mahdollisuuksia. Niin usein, liian usein timantti luiskahtaa hansikkaista ja särkyy pieniin palasiin pitkin pihamaita. Siinä kohdassa on edessä uusi mahdollisuus, uusi alku. 

En ehkä kuulu tilastollisesti yhteen miljoonasta yksin asuvasta. Siitä huolimatta olen yksi miljoonasta, aivan kuten meistä jokainen. Kirkkaana tähtenä pilvettömällä yötaivaalla. Lopussa aina yksin, oman elämänsä valtiaana.

Napa nettiin

Kahdeksan kiloa painoa lisää vuodessa. Täräyttäessäni lauseen kesäisellä reissulla saunan lauteilla vastakkaista sukupuolta edustaville ystäville, meinasi miesten loksahtaa monttu auki. Ai mihin, ai mistä, ai miten niin? Suosittelivat hankkimaan vielä jokusen mokoman lisää.

Vuosi sitten muuttoa tehdessä, ankaran remonttikuukauden riuduttamana painoin 56 kg. Melkoisen vähän sanoisin 176,5 cm mittaiseen vartaloon. Elin tiukalla vähähiilarisella kasvisruokavaliolla, söin valtavasti ja juoksin usemman kymmentä kilometriä viikossa. Voin hyvin, olin täynnä energiaa ja koin olevani terve.

Olen kantanut vatsanahkojeni alla tyttäreni, synnyttänyt alateitse, imettänyt 2,5 vuotta. Onnekkaiden tähtien alla saa kokea eloa viettäneensä, kun moiset myllerrykset ei kehoon ole jättänyt merkkiäkään. Muiden mutistessa raskausarpisesta venyneestä vatsanahasta tai ensisynnyttäjille kuuluisista kymmenistä tikeistään en voi juuri osallistua keskusteluun, lienee olevan muurahaiskeon tökkimistä kepillä. 

Kotikasvatuksen tarjoaman terveen itsetunnon ja minä-kuvan muokkaamana selvisin myös murrosiän pyörteissä kehossa tapahtuvista tai peräti tapahtumattomista muutoksista kevyesti. Toki edelleen jonakin päivänä saattaisin toivoa suurempaa povea, lyhempiä sääriä ja leveämpiä lanteita kuin kapoinen vartaloni tarjoaa, mutta samassa ymmärrän, etten olisi yhtään onnellisempi ja tyytyväisempi moisista.

Vuosia elin riittämättömyyden tunteessa. Oli liian pienet tissit, liian vähän pyllyä, liikaa pituutta, mutta samalla tunsin ja kuulinkin olevani liian painava. Rankkojen pikkulapsivuosien jälkeen löysin liikunnan uudelleen, purin ahdistukseni juoksutossuissa, stressaava elämä verotti oman osuutensa ja laihduin 15 kiloa reilussa vuodessa. Katsoessani viime kesäisiä kuvia lehtihaastattelusta ymmärrän jokaisen takaisin tulleen kilon olevan paikallaan.

Parin menneen vuoden aikana keho on kokenut suuria muutoksia. Painan tällä hetkellä saman verran kuin alkaessani odottaa tytärtäni. Ruokavalio on muuttunut radikaalisti ja moinen muutos näkyy kehossakin. Entinen juustohiiri, perunan popsija on vaihtunut hapankaalia himoitsevaksi sekasyöjäksi. Tullut kahdeksan kiloa näkyy reisistä ja takapuolesta pingottavista farkuista entisen keskivartaloon keräämisen sijaan. Ruokavalio on edelleen todella kasvispainotteinen ja vähähiilarinenkin, mutta viime vuotisen sijaan enää en lue rikokseksi syödä nuotiolla rasva tirsuvaa pihviä tai kolmatta palaa täytekakkua.

Itsensä rakastamiseen on opittava. Siihen, ettei näe peilistä kaikkia virheitä, joita kehosta löytyy. Omaan pienet tissit, takapuolenkin, suuret kädet ja jalat, keskivertoa pidemmät sääret, miehen verran pituutta, pottunokan, lyhyet ripset, eripariset kulmakarvat, pahan purentavirheen ja taipuisat hiukset. Ne on osa itseäni, asioita, joita en edes halua muuttaa. En enää. Paitsi purentavirheen, jotta voisin syödä rakastamaani näkkileipää vielä vanhanakin.

Tärkeää itsensä hyväksymisessä on kuulla ja oppia hyväksymään myös miten muut suhtautuu näkemäänsä. Olen kuullut ihailua pitkistä sääristä, reilusta pituudestani, huulistani, hiuksista, hymystä. Suurimpana kaikista on muiden huomio siitä, että tykkään aidosti olla juuri se ihminen, joka olen, juuri siinä kehossa ja elämässä, jota mukana kannan. En tarvitse meikkiä kasvoille, muotoilevia farkkuja jalkaani tai väriä tukkaani ollakseni oma itseni.

Sairastumisen jälkeen suhteeni omaan kehoon oli koetuksella. Tuttu ja turvallinen olikin yhtäkkiä vieras. Edelleenkin jokainen aamu on uusi mysteeri voinnin, kunnon ja ulkonäönkin puolesta. Toisena aamuna herään naama turvoksissa, jalat kantaa tuskin toiseen kerrokseen kävelyä. Seuraavana päivänä juoksen kymmenen kilometrin lenkin, silmät täynnä hymyä kuin vanha tekijä. Oman sairastamisen, ympärillä olevien ihmisten sairauksien keskellä oppii arvostamaan omaa kehoaan entistä enemmän matkalla kohti parempia vointeja.

Iltaisin katson pesuhuoneen peiliin kynttilänvalossa suihkun raikastamana. Katson sitä ihmistä, itseäni, joka peilissä on. Niin tuttu ja turvallinen, posket leveämpänä kuin viime kesänä, mutta silti niin omana itsenään. Kannan ylpeydellä kaikki kahdeksan kerättyä kiloa vararavintona talven tuiskuihin ja pakkasiin. Tulen tarvitsemaan niistä jokaista. 

Tämän tekstin mukana vilautan flanellisen yöpaidan ja miesten osastolta ostettujen villakalsareiden raosta kehoni suurimman ongelman eli vatsani. Ennen näin sen lihavana, roikkuvana ja ällöttävänä. Nyt se on osa itseäni, pehmeä ja tiukasti mukana pysyvä. Ehkä suurinta rakkautta itseäni kohtaan voikin olla juuri omaan napaani tuijottelu.

Kirves kaivossa

Liki vuosi sitten tallustelin naapurikunnan syrjäseuduilla autiotalon pihalla. Samanmoista tunnetta ei ole ollut koskaan aiemmin, ei ole saapunut jälkeenkään. Ehkä onneksi, toisaalta valitettavasti.

Viimeisen vuoden aikana olen käynyt vain muutamissa asuntonäytöissä. Myytäviä kiinteistöjä seuraan jatkuvasti, pidän liikkuessani silmät auki. Tutustuminen kiinteistöihin puolestaan on muuttunut, syynä puhdas ärsytys kiinteistönvälittäjiä kohtaan. En kaipaa ketään lätisemään ruusuisia tapetteja nortilta tuoksuviin pinkopahveihin tai tuhansia mahdollisuuksia upotettuna kellarin mätäneviin puurakenteisiin.

Edelleen uskon tunteeseen, yhteenkuuluvuuteen. Siihen, että jonakin päivänä edessäni on talo, jota voisin kodiksi jonakin päivänä kutsua. Vuosi vuodelta niin tietämyksen kuin terveydentilankin puolesta vaatimuslista on tarkentunut ja selkiytynyt. Tiedän mitä haluan, mitä en ainakaan halua. Luulisi olevan helppoa.

Perinteinen lausahdukseni talon löytymisestä on kiteytynyt yhteen lauseeseen; en ole löytänyt sopivalla tontilla olevaa sopivaa taloa sopivaan hintaan. Tiedän etsiväni ruostunutta neulaa heinäsuovasta. Teoreettinen mahdollisuushan on onnistua tehtävässä...

Kuukaudet ja vuodet juoksee. Olen huomannut olevani melko kompromissikyvytön ihminen elämän suurissa valinnoissa. Tällä menolla olen vielä nelikymppisenäkin pakkaamassa omiin koteihinsa lentävien lapsukaisten matkaan kirppislautasiani tässä samassa rivitaloasunnossa, saman kulahtaneen pirttipöydän äärellä.

Lienee totuus, etten saa ajan pysäyttämää hirsitaloa vailla mukavuuksia suurella tontilla, syrjäisellä sijainnilla ja ulkorakennuksilla varustettuna ostettua säästöilläni vaikka kuinka jokaisen liikenevän roposen pistäisin patjan rakoon. Silti voin unelmoida siitä päivästä, jolloin saan sanoa taloni olevan oma ja maksettu. Suorastaan hunajainen ajatuskin.

Missä vaiheessa on aika tehdä kompromissi? Olenko valmis vaihtamaan hirsirungon lautarakenteiseen rintamamiestaloon, ottamaan vastaan sen omasta mielestäni ihan jees olevan rakennuksen? Etsinkö timanttia vai tyydynkö siihen, jonka saan? Maksanko vuosikertamuovimatoista ja tusina-timpurin laittamista lastulevyistä repiäkseni asumukseni alastomaksi heti kauppakirjan luovutuksen jälkeen? Ostanko tupani savimaalta vaikka haaveilen kalliosta permannon alla? Olisiko kotini talossa, jonka tontin rajalle naapuri rakentaa uutta autotallia? Nautinko ysäri-tiilitakan lämmittämisestä vanhassa talossa tiedostaessani, että alunperin paikalla on ollut jotain aivan muuta?

Taannoin tutustuin omatoimisesti, tiedostaen lakeja ja sääntöjä rikkoen jälleen yhteen autioituneeseen kaunokaiseen. Myyntihintana kun komeilee liki tuoreen kattoremontin hinta, ei juuri ole jätetty arvoa tontille, navetalle, rakennuksesta puhumattakaan. Takapihalle avautuu marjamaat, sijainti on rauhallinen ja pihakokonaisuus villiintyneine puutarhoineen ja rinnetontteineen kolahtaa yksiin ajatusmaailman kanssa. Tämänkin hiekkatien varrella oli kuoppia, syvyyden kertoisi vain lähempi tutustuminen.

Se oli sitä mitä halusin, ajattelinkin. Silti siitä puuttui se jokin. Se, joka saisi valmiiksi häiriintyneen sydämensykkeen jättämään muutaman lyönnin jälleen välistä. Se ei ollut unelmani, hiekkatie oli todellisuudessa kuoppaisempi kun uskoinkaan. Kenties kaivossa oli jo jonkun toisen kirves paiskattuna. Ennen omani paiskaamista perään annan vielä mahdollisuuden itselleni, unelmalleni. Ja kompromisseille.

Itsekkään onnellinen ihminen

Ruuhkavuodet. Helvettiläinen vihaan sitä sanaa. Inhoan sanoja kiire, stressi, aikataulu. Menneen syksyn aikana olen ostanut ensimmäistä kertaa elämässäni kalenterin eikä ruuhkavuosiini ihan taskukalenteri riittäisikään.

Kaiken pyörityksen keskellä pitää tehdä päätöksiä, valintoja. Kaikkea ei ehdi, ei tarvitsekaan. Kaikkeen ei pysty, eikä tarvitsekaan. On osattava nauttia pienistä hetkistä. Niistä merkityksellisistä hyvän olon tunteista, jotka saa tuntemaan olon onnelliseksi. 

En ole katsonut uutisia, seurannut iltapäivälehtien lööppejä tai lukenut paikallislehteä laajemmin lehtiä vuosiin. Olen sulkenut itseni ulos sosiaalisesta mediasta. Olen rajannut internetin käytön muutamiin blogeihin, neuleohjeisiin ja myytäviin asuntoihin. Olen ahminut kirjastosta lukuisia kirjoja perinnerakentamisesta aina hirrenveistoon asti.

Olen opetellut pärekaton valmistusta, pystyttänyt riukuaitaa. En ole unohtanut suojata vaurioituneita hengitysteitäni kontatessani hirsitalon lattian alla. Olen suurennuslasin kanssa etsinyt tuntikausia tuholaisia vanhan rakennuksen seinistä. En ole haudannut unelmaani, se elää kirkkaammin päivä toisensa jälkeen.

Olen saanut uudessa arkityössäni mahdollisuuden pärjätä kemikaaliärsykkeiden täyttämässä maailmassa edes siedettävästi. Saan viettää työpäivästäni suurimman osan ulkoillen. Koen päivittäin suuria haasteita, onnistumisen elämyksiä. Olen tavattoman onnellinen työtiimistäni, huipputyypeistä.

Olen opetellut kuuntelemaan kehoa, sen avunhuutoja ja tarpeita. En ole kuukauteen juossut, en edes lenkkeillyt. Olen antanut keholle aikaa, lepoa ja armoa. Olen kulkenut kosteissa metsissä, saappaat jalassa pitkin jokien varsille kuihtuvia heinikoita, itkenyt epätoivoni terveydentilasta katsellen tyynen järven pintaa.

On luettu satuja, rapsuteltu ja silitelty. Sanottu monesti tykkäävämme, rakastavamme. Ollaan yritetty kestää toinen toisiamme niin vaikeaa kuin se välillä onkin. Olen heikolla hetkellä ajatellut, että perkele kyllä meistä vielä ihmisiä kasvaa.

Olen makoillut sohvalla, katsellut jopa televisiota. Neulepuikoilta on tippunut töitä toinen toisensa perään. Lukulamppu on syttynyt sängyn vierellä lukuisina iltoina. Jokaisena iltana olohuoneen pöydällä on palanut yksi kynttilä. 

En ole valmis kompromisseihin, rakkauteen, suhteeseen. En juuri kaipaa kainaloon, en miestä rinnalleni. En näiden vuosien jälkeenkään. Luotan vaistoavani miltä rakkaus tuntuu, miten tunteet kohtaa, millaisen katseen takana on itselle kuuluva ihminen. 

Olen kävellyn toisen yksinäisen rinnalla pitkin kuuraista metsää tyhjä marjaämpäri kädessä. Olen toivonut kellojen pysähtyvän syksyisessä yössä kokon äärellä tärkeiden ihmisten ympäröimänä. Olen avannut silmäni pärekaton lomasta pilkistävään aamuun ystävän viereltä olkikasojen päältä. En ole hermostunut koko yön vierellä rapistaneisiin hiiriin vaan jakanut ilolla yhteisen makuusijamme. 

Olen herännyt useisiin aamuihin ulkoa, raikkaudesta. Olen kaivannut valtavasti yksinäisyyttä, hiljaisuutta, rauhaa. Hiljalleen olen herännyt itsekkyyteeni, haluun huolehtia ja rakastaa tätä ainutlaatuista tärkeää elämääni. 

Se yksi elämä, jonka jokainen saa. Se on liian lyhyt murehtimiseen, vihaan ja paremman odotteluun. Unelmat ei toteudu tänään, tuskin huomennakaan. Tärkeintä on muistaa elää jokainen päivä mahdollisimman onnellisesti, tehdä asioita, joita itse rakastaa, jotka on itselle tärkeitä. Olla itsekäs, rakastaa ja kunnioittaa. Tehdä enemmän niitä asioita, joista tulee onnelliseksi.

Onhan tässä ollut vähän kaikenlaista...

Eihän leijonil oo kyynelkanavii 

Kun heikkoudetkin on vahvuuksii 

En mä kehtaa edes kysyä 

Hei mikä on mut huomaan sun silmistä

Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää 

Eikä kukaan muu sitä nää

 Ja vaik sut on luotu kantamaan 

Nousemaan aina uudestaan 

Oon pahoillani en osannut lohduttaa 

Mut lupaan vielä se helpottaa

 Kuka meidät opetti niin, pysymään hiljaisuudessa kii? 
Jos sä viitot, huomaako kukaan? 
Ja kun kupla puhkeaa, kaaosta ei voi kahlita 
Mut tänään naamiot riisutaan 

Ja koko maailma näkee sen 
Mitä sä kavahdit peitellen

Ellinoora - Elefantin paino

"Onhan tässä ollut vähän kaikenlaista..." tuumasin lääkärille aamuisella käynnillä vuorokauden jatkuneiden säännöllisen epäsäännöllisten rytmihäiriöiden, tiheiden lyöntien ja hengästyneisyyden keskellä. 

Raotin pääpiirteitä elämästä. Siitä mitä arkeni on, mistä pyhäni koostuu. Niistä hetkistä, tuntemuksista, jotka saa nukkumaan pitkät yöunet, rentoutumaan tunteja neuletöiden äärellä, ahmimaan tietoa traumatisoitumisesta ja eheytymisestä, uskomaan asioiden asettuvan uomaansa aikanaan. Siitä tunteesta, jossa yöllä istuu peloissaan keittiön pöydän äärellä hätänumero valmiina puhelimessa ajovalojen loistaessa ikkunan läpi. Niistä tilanteista, joissa puolituntinen ostoskeskuksen kemikaalihelvetissä saa haukkomaan henkeä. Siitä tuskasta ja inhosta, jonka joudun piilottamaan sisälleni. 

Olen halannut ihmistä, joka vuodatti sydämeeni vihansa, olkapäille epätoivoiset kyyneleensä. Olen nähnyt onnenkyyneleet ihmisen silmissä kiitoksena olemassaolostani. Olen katsonut itkua pidätellen syvälle sinisiin silmiin, kauas tulevaisuuteen. Olen halunnut pyytää anteeksi ihmiseltä vaikken ole pahaa tehnytkään. Olen ollut onnellinen, helpottunut, täynnä vihaa ja hämmennystä, yhtäaikaisesti. 

Menneet viikot on pyörittäneet mieltä, ajatuksia. Saanut pelottoman ihmisen pelkäämään. Pistänyt optimistin ajattelemaan pessimisesti. Antanut hyvää tahtovalle ihmiselle oikeuden toivoa pahaa. Näyttänyt, ettei jokaista palaa maailmassa pysty hallitsemaan. Ajaessani moottoritietä kohti tummaakin tummemman pilviverhon ympäröivää kaupunkia kuullen ensimmäistä kertaa yllä olevan kappaleen, tiesin selviytyväni painolastistani. On osattava antaa aikaa..

Kaiken myllytyksen keskellä olen saanut lukuisia halauksia, ikimuistoisia lauseita lapsilta työssä ja kotona, nähnyt ystävää perheineen toteutuneen unelmansa keskellä, saanut pyynnön osallistua kummin roolissa pienen tytön elämään, huokaissut helpotuksesta sairaan ystävän voinnin kohentuessa, saanut tukea perheeltä vaikeissa tilanteissa, kokenut yksin metsien keskellä olevani turvassa enemmän kuin missään muualla.

Lääkäri nousi tuolistaan ja halasi. Saatteena muutama päivä sairauslomaa, nippu tutkimuksia. Lääkkeeksi lepoa, ulkoilua, metsää ja asioita, jotka saa rentoutumaan kaiken pyörityksen keskellä. "Onhan sulla nyt tosi paljon kaikenlaista..." kuului viimeisinä sanoina ennen kun painoin oven kiinni.

2 x Domus

En ollut uskoa silmiäni viitisen vuotta sitten katsoessani sisustusohjelmaa televisiosta. Vielä samana iltana kiipesin pakkasessa taskulamppu hampaissa autotallin vintille. Siinä ne oli tosiaan, kaksi Ilmari Tapiovaaran Domusta. Ne tuolit, jotka tovia aiemmin kiikkuivat liki polttokuorman reunamilla.

Aloin nähdä kauneuden, muotokielen. Ammattilaisen opissa kulutin tunteja aarteideni eteen, ihaillen lopulta poistetun maalin alta löytyviä puunsyiden leikkejä. Niin kaunista! Edelleen pidän muotoilusta paljon.

Kolme vuotta sitten aloittelin entisöintiä. Sitten tuli yksi lumipallon tavoin vyöryvä elämänmuutosten ketju. Elettiin viime viikkoa, nostin kassit alas ylimmältä varaston hyllyltä. Ihailin hetken, otin muutaman kuvan ja unohdin nurkkaan. Tuolit toi alas laskeutuessaan mukanaan menneisyyden, löytämisen riemun, puutyökurssit ja ikuisuusprojektiksi muodostuneen työmaan, jossa suuri haaste olisi vielä edessä. Revenneiden liitosten ja haljenneiden viilujen kanssa kuluisi vielä lukuisia työtunteja ja lentäisi kymmeniä perkeleitä. Oli sanomattakin selvää, että kiertoon lähtevät.

Näistä piti tulla tuolit unelmieni kotiin, unelmieni pöydän ääreen. Vuodet muokkaa unelmia, elämä kuljettaa eteenpäin. Nämä ei enää keittiööni kuuluisi, ei nyt eikä koskaan. Muutama vilkaisu nettikaupan ihmeelliseen maailmaan, pöyristyttäviä summia silmissä. Näppäilin summan ruudulle, nostin 20e, nostin vielä 50e. Nauroin itselleni; hullu ei ole se, joka pyytää vaan se, joka maksaa.

Kului alle 10 minuuttia myynti-ilmoituksen julkaisusta, kun puhelin pirahti. Tunnin kuluttua olin varma, että tein silmieni edessä seisovan miehen päivästä vähintään yhtä hyvän kuin omastani. 

Se oli kauppa kahdelle. Kahden kauppa. Sanoisin.

Kaikelle on aikansa

Vuosia katselin kaukaa sitä. Se oli niin ylväänä pellon reunalla, rinteeseen rakennettuna. Jokin hylätty, mutta samalla niin kaunis. Etsin useita kertoja tietä perille. Lopulta keväällä sen löysin, läpi rapaisen peltotien tarvoin satoja metrejä päästäkseni perille. Kiersin kulmat ja ihailin. Niin makuuni iskevää, kaunista ja unohdettua. Tontti lähes täydellinen, joutsenten kevätmuutto olohuoneen ikkunan takana. 

Kuluu kesä, kävelen nurkissa jälleen. Syystuulet kuiskaavat lopun lähestyvän. Kuun vaihtuessa seuraavaan tämän talon tarina saatetaan päätökseen. Tulee päivä, jolloin savu tuoksuu tuulissa, liekit lyövät läpi ikkunoiden. Sydämeni muljahtaa sijoiltaan, sielu huutaa kipeästi vasten totuutta. 

Kuljen jälleen pitkin nurkkia, kuulen kelojen narinaa, muuttolintujen viimeisiä lauluja lähistöltä. Olen lähempänä kuin koskaan aiemmin, tutkin jokaisen nurkan ja pielustan. Käytän jokaista aistia, luotan tunteeseen, joka saa sydämen sykkeen rauhoittumaan. Istun rappusilla laskevassa auringossa, sieluni ei huuda enää mitään. Omenapuusta noukitut herkut maistuu taatusti yhtä maukkailta kuin lapsena naapurista ryövätyt. Jätän syödyt karat merkiksi mahdolliselle omistajalle vierailijasta, joka halusi jättää viimeiset hyvästit. 

Kuljen hiljaa pois. Katson kenties viimeisen kerran silmieni edestä katoavaa kauneutta. Ne oli jäähyväiset, jotka rauhoitti ja sai näkemään kortin toiselle puolelle. Kaikelle on aikansa, tämän aika on nyt. Kenties ensi kesänä istun kaivon reunamilla, syöden omenoita maailman parhaasta puusta ja katson tyhjyyttä, jossa kadonnut unelmani aikansa palveli.