Ehkä sittenkin yksi miljoonasta?

Parissakymmenessä vuodessa yksin elävien ihmisten määrä on tuplaantunut nykyiseen rapiaan miljoonaan talouteen maassamme. Viidennes kansalaisista asuu siis yksin. Aika huikeaa, mykistävää.

Parikymmentä vuotta sitten elettiin yhdeksänkytälukua. Aikaa ensimmäisten kouluvuosieni. Pienessä päässäni näin yhtälön selkeänä; muutetaan pois kotoa, mennään naimisiin, hankitaan lapsia ja eletään onnellisesti elämä loppuun asti. En tuntenut aikuisia yksin eläviä ihmisiä, en juuri tiennyt mikä on hajonnut perhe, eronnut pariskunta. Elin lapsuuteni moisista tiedottomana maaseudulla, vielä tänäpäivänä koossa olevan avioliiton synnyttämänä keskimmäisenä lapsena.

Itse en kuulu yhden hengen talouksiin vaikka monesti sellaiseksi itseni miellänkin. Ehkä pikemminkin pitäisi puhua yhden aikuisen taloudesta. Siitä kodista, jossa maksetaan rapialla tonnilla lainaa ja asumiskustannuksia kuukausittain, pulitetaan veroja kahden työssäkäyvän edestä, hoidetaan kodin kunnossapitotyöt, arkiaskareet, auto, harrastukset, lapset ja työt. 

Yksin asuvan ystävän kanssa hiljattain pohdittiin asiaa syystuulissa kalliolla istuskellessa. Syitä siihen, miksi juuri meistä kumpikin elää elämäänsä yksin. Mistä sikiää halu yksinäisyyteen, itsekkääseen ja kompromissikyvyttömään elämään? 

Nykyään on vaihtoehtona elää yksin. Enää et joudu pulittamaan vanhanpojan tai -piian veroa naimattomuudesta, kukaan ei enää vaadi pariskuntaa naimisiin, arvostelut erotilanteissa voi jättää oman onnensa nojaan ja yksinhuoltajavanhempi on muuttunut yhteiskunnassa säälittävästä ressukasta tasa-arvoiseksi vanhemmaksi, jonka lapsista ei kasva huonompia kansalaisia kuin aviossa elävien vanhempien jälkeläisistäkään.

Enää ei tarvitse vaimojen elää hellan ja nyrkin välissä, kauniisti anella puolisoltaan rahaa viikottaisiin ruokaostoksiin. Ei ole enää syytä katsoa uskottomuutta läpi sormien tai sietää vuosi toisensa perään puskevia epäkohtia yhteisessä elämässä. Lapsuuteni ajatusmaailman kultaiseen keskitiehen on ilmestynyt vuosien saatossa lukemattomia varteenotettavia polkuja. 

Törmään kaksivuotisen "yksin" elämisen jälkeen jatkuvasti kysymykseen halustani napata kumppani toiselle tyynylleni yönsä nukkumaan. Yhtä usein jaksan ihmetellä itsekseni moista. Elämäni on täynnä elämää, arkea etenkin. Pystyn kantamaan vastuuni ja velvollisuuteni lasten osalta yksinkin, kannan heille leivän pöytään ja maksan katon pään päälle. Lasten ollessa poissa olisi peräti ärsyttävää olla tilivelvollinen jollekin menemisistä ja tulemisista, olla sidottuna toiseen ihmiseen.

Rakastan elää vapaana, kuunnella pyyn lauluja metsän hämärissä ja istua hiljaisella rannalla yksin. En kaipaa kumppania, rakkautta elämään. En halua riidellä, murehtia tai itkeä yhdenkään miehen vuoksi. En tiedä olenko valmis sitoutumaan, rakastumaan puhumattakaan yhteisestä elämästä. Nautin siitä, että omistamani on sataprosenttisesti omaa, päätän kaikista asioista itse, käytän rahani ja tuhlaan elämäni juuri siihen mihin itse haluan. Tulevaisuuden haaveet, unelmat on muovaantunut yksinäiseen elämään, vailla kumppania. Olen kai liian itsenäinen luovuttaakseni palan sydämestäni toisen käsiin. Ehkä se pään kääntävä, sydämeen asti yltävä tähdenlento vielä kohdallenikin osuu, kukapa tietää...

Ehjä perhe, rakkaus, onnellisuus ja yhteen hiileen puhaltaminen. Tuskin tiedän mitään hienompaa. Jos ihmisellä on edessään moinen timantti, on sitä syytä pitää silkkihansikkain hyppysissään. Arvostaa, kunnioittaa ja kohdella hellästi. Ehjässä perheessä on paljon voimaa, mahdollisuuksia. Niin usein, liian usein timantti luiskahtaa hansikkaista ja särkyy pieniin palasiin pitkin pihamaita. Siinä kohdassa on edessä uusi mahdollisuus, uusi alku. 

En ehkä kuulu tilastollisesti yhteen miljoonasta yksin asuvasta. Siitä huolimatta olen yksi miljoonasta, aivan kuten meistä jokainen. Kirkkaana tähtenä pilvettömällä yötaivaalla. Lopussa aina yksin, oman elämänsä valtiaana.