Kirves kaivossa

Liki vuosi sitten tallustelin naapurikunnan syrjäseuduilla autiotalon pihalla. Samanmoista tunnetta ei ole ollut koskaan aiemmin, ei ole saapunut jälkeenkään. Ehkä onneksi, toisaalta valitettavasti.

Viimeisen vuoden aikana olen käynyt vain muutamissa asuntonäytöissä. Myytäviä kiinteistöjä seuraan jatkuvasti, pidän liikkuessani silmät auki. Tutustuminen kiinteistöihin puolestaan on muuttunut, syynä puhdas ärsytys kiinteistönvälittäjiä kohtaan. En kaipaa ketään lätisemään ruusuisia tapetteja nortilta tuoksuviin pinkopahveihin tai tuhansia mahdollisuuksia upotettuna kellarin mätäneviin puurakenteisiin.

Edelleen uskon tunteeseen, yhteenkuuluvuuteen. Siihen, että jonakin päivänä edessäni on talo, jota voisin kodiksi jonakin päivänä kutsua. Vuosi vuodelta niin tietämyksen kuin terveydentilankin puolesta vaatimuslista on tarkentunut ja selkiytynyt. Tiedän mitä haluan, mitä en ainakaan halua. Luulisi olevan helppoa.

Perinteinen lausahdukseni talon löytymisestä on kiteytynyt yhteen lauseeseen; en ole löytänyt sopivalla tontilla olevaa sopivaa taloa sopivaan hintaan. Tiedän etsiväni ruostunutta neulaa heinäsuovasta. Teoreettinen mahdollisuushan on onnistua tehtävässä...

Kuukaudet ja vuodet juoksee. Olen huomannut olevani melko kompromissikyvytön ihminen elämän suurissa valinnoissa. Tällä menolla olen vielä nelikymppisenäkin pakkaamassa omiin koteihinsa lentävien lapsukaisten matkaan kirppislautasiani tässä samassa rivitaloasunnossa, saman kulahtaneen pirttipöydän äärellä.

Lienee totuus, etten saa ajan pysäyttämää hirsitaloa vailla mukavuuksia suurella tontilla, syrjäisellä sijainnilla ja ulkorakennuksilla varustettuna ostettua säästöilläni vaikka kuinka jokaisen liikenevän roposen pistäisin patjan rakoon. Silti voin unelmoida siitä päivästä, jolloin saan sanoa taloni olevan oma ja maksettu. Suorastaan hunajainen ajatuskin.

Missä vaiheessa on aika tehdä kompromissi? Olenko valmis vaihtamaan hirsirungon lautarakenteiseen rintamamiestaloon, ottamaan vastaan sen omasta mielestäni ihan jees olevan rakennuksen? Etsinkö timanttia vai tyydynkö siihen, jonka saan? Maksanko vuosikertamuovimatoista ja tusina-timpurin laittamista lastulevyistä repiäkseni asumukseni alastomaksi heti kauppakirjan luovutuksen jälkeen? Ostanko tupani savimaalta vaikka haaveilen kalliosta permannon alla? Olisiko kotini talossa, jonka tontin rajalle naapuri rakentaa uutta autotallia? Nautinko ysäri-tiilitakan lämmittämisestä vanhassa talossa tiedostaessani, että alunperin paikalla on ollut jotain aivan muuta?

Taannoin tutustuin omatoimisesti, tiedostaen lakeja ja sääntöjä rikkoen jälleen yhteen autioituneeseen kaunokaiseen. Myyntihintana kun komeilee liki tuoreen kattoremontin hinta, ei juuri ole jätetty arvoa tontille, navetalle, rakennuksesta puhumattakaan. Takapihalle avautuu marjamaat, sijainti on rauhallinen ja pihakokonaisuus villiintyneine puutarhoineen ja rinnetontteineen kolahtaa yksiin ajatusmaailman kanssa. Tämänkin hiekkatien varrella oli kuoppia, syvyyden kertoisi vain lähempi tutustuminen.

Se oli sitä mitä halusin, ajattelinkin. Silti siitä puuttui se jokin. Se, joka saisi valmiiksi häiriintyneen sydämensykkeen jättämään muutaman lyönnin jälleen välistä. Se ei ollut unelmani, hiekkatie oli todellisuudessa kuoppaisempi kun uskoinkaan. Kenties kaivossa oli jo jonkun toisen kirves paiskattuna. Ennen omani paiskaamista perään annan vielä mahdollisuuden itselleni, unelmalleni. Ja kompromisseille.