Vuosia katselin kaukaa sitä. Se oli niin ylväänä pellon reunalla, rinteeseen rakennettuna. Jokin hylätty, mutta samalla niin kaunis. Etsin useita kertoja tietä perille. Lopulta keväällä sen löysin, läpi rapaisen peltotien tarvoin satoja metrejä päästäkseni perille. Kiersin kulmat ja ihailin. Niin makuuni iskevää, kaunista ja unohdettua. Tontti lähes täydellinen, joutsenten kevätmuutto olohuoneen ikkunan takana.
Kuluu kesä, kävelen nurkissa jälleen. Syystuulet kuiskaavat lopun lähestyvän. Kuun vaihtuessa seuraavaan tämän talon tarina saatetaan päätökseen. Tulee päivä, jolloin savu tuoksuu tuulissa, liekit lyövät läpi ikkunoiden. Sydämeni muljahtaa sijoiltaan, sielu huutaa kipeästi vasten totuutta.
Kuljen jälleen pitkin nurkkia, kuulen kelojen narinaa, muuttolintujen viimeisiä lauluja lähistöltä. Olen lähempänä kuin koskaan aiemmin, tutkin jokaisen nurkan ja pielustan. Käytän jokaista aistia, luotan tunteeseen, joka saa sydämen sykkeen rauhoittumaan. Istun rappusilla laskevassa auringossa, sieluni ei huuda enää mitään. Omenapuusta noukitut herkut maistuu taatusti yhtä maukkailta kuin lapsena naapurista ryövätyt. Jätän syödyt karat merkiksi mahdolliselle omistajalle vierailijasta, joka halusi jättää viimeiset hyvästit.
Kuljen hiljaa pois. Katson kenties viimeisen kerran silmieni edestä katoavaa kauneutta. Ne oli jäähyväiset, jotka rauhoitti ja sai näkemään kortin toiselle puolelle. Kaikelle on aikansa, tämän aika on nyt. Kenties ensi kesänä istun kaivon reunamilla, syöden omenoita maailman parhaasta puusta ja katson tyhjyyttä, jossa kadonnut unelmani aikansa palveli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti