Kahdeksan kiloa painoa lisää vuodessa. Täräyttäessäni lauseen kesäisellä reissulla saunan lauteilla vastakkaista sukupuolta edustaville ystäville, meinasi miesten loksahtaa monttu auki. Ai mihin, ai mistä, ai miten niin? Suosittelivat hankkimaan vielä jokusen mokoman lisää.
Vuosi sitten muuttoa tehdessä, ankaran remonttikuukauden riuduttamana painoin 56 kg. Melkoisen vähän sanoisin 176,5 cm mittaiseen vartaloon. Elin tiukalla vähähiilarisella kasvisruokavaliolla, söin valtavasti ja juoksin usemman kymmentä kilometriä viikossa. Voin hyvin, olin täynnä energiaa ja koin olevani terve.
Olen kantanut vatsanahkojeni alla tyttäreni, synnyttänyt alateitse, imettänyt 2,5 vuotta. Onnekkaiden tähtien alla saa kokea eloa viettäneensä, kun moiset myllerrykset ei kehoon ole jättänyt merkkiäkään. Muiden mutistessa raskausarpisesta venyneestä vatsanahasta tai ensisynnyttäjille kuuluisista kymmenistä tikeistään en voi juuri osallistua keskusteluun, lienee olevan muurahaiskeon tökkimistä kepillä.
Kotikasvatuksen tarjoaman terveen itsetunnon ja minä-kuvan muokkaamana selvisin myös murrosiän pyörteissä kehossa tapahtuvista tai peräti tapahtumattomista muutoksista kevyesti. Toki edelleen jonakin päivänä saattaisin toivoa suurempaa povea, lyhempiä sääriä ja leveämpiä lanteita kuin kapoinen vartaloni tarjoaa, mutta samassa ymmärrän, etten olisi yhtään onnellisempi ja tyytyväisempi moisista.
Vuosia elin riittämättömyyden tunteessa. Oli liian pienet tissit, liian vähän pyllyä, liikaa pituutta, mutta samalla tunsin ja kuulinkin olevani liian painava. Rankkojen pikkulapsivuosien jälkeen löysin liikunnan uudelleen, purin ahdistukseni juoksutossuissa, stressaava elämä verotti oman osuutensa ja laihduin 15 kiloa reilussa vuodessa. Katsoessani viime kesäisiä kuvia lehtihaastattelusta ymmärrän jokaisen takaisin tulleen kilon olevan paikallaan.
Parin menneen vuoden aikana keho on kokenut suuria muutoksia. Painan tällä hetkellä saman verran kuin alkaessani odottaa tytärtäni. Ruokavalio on muuttunut radikaalisti ja moinen muutos näkyy kehossakin. Entinen juustohiiri, perunan popsija on vaihtunut hapankaalia himoitsevaksi sekasyöjäksi. Tullut kahdeksan kiloa näkyy reisistä ja takapuolesta pingottavista farkuista entisen keskivartaloon keräämisen sijaan. Ruokavalio on edelleen todella kasvispainotteinen ja vähähiilarinenkin, mutta viime vuotisen sijaan enää en lue rikokseksi syödä nuotiolla rasva tirsuvaa pihviä tai kolmatta palaa täytekakkua.
Itsensä rakastamiseen on opittava. Siihen, ettei näe peilistä kaikkia virheitä, joita kehosta löytyy. Omaan pienet tissit, takapuolenkin, suuret kädet ja jalat, keskivertoa pidemmät sääret, miehen verran pituutta, pottunokan, lyhyet ripset, eripariset kulmakarvat, pahan purentavirheen ja taipuisat hiukset. Ne on osa itseäni, asioita, joita en edes halua muuttaa. En enää. Paitsi purentavirheen, jotta voisin syödä rakastamaani näkkileipää vielä vanhanakin.
Tärkeää itsensä hyväksymisessä on kuulla ja oppia hyväksymään myös miten muut suhtautuu näkemäänsä. Olen kuullut ihailua pitkistä sääristä, reilusta pituudestani, huulistani, hiuksista, hymystä. Suurimpana kaikista on muiden huomio siitä, että tykkään aidosti olla juuri se ihminen, joka olen, juuri siinä kehossa ja elämässä, jota mukana kannan. En tarvitse meikkiä kasvoille, muotoilevia farkkuja jalkaani tai väriä tukkaani ollakseni oma itseni.
Sairastumisen jälkeen suhteeni omaan kehoon oli koetuksella. Tuttu ja turvallinen olikin yhtäkkiä vieras. Edelleenkin jokainen aamu on uusi mysteeri voinnin, kunnon ja ulkonäönkin puolesta. Toisena aamuna herään naama turvoksissa, jalat kantaa tuskin toiseen kerrokseen kävelyä. Seuraavana päivänä juoksen kymmenen kilometrin lenkin, silmät täynnä hymyä kuin vanha tekijä. Oman sairastamisen, ympärillä olevien ihmisten sairauksien keskellä oppii arvostamaan omaa kehoaan entistä enemmän matkalla kohti parempia vointeja.
Iltaisin katson pesuhuoneen peiliin kynttilänvalossa suihkun raikastamana. Katson sitä ihmistä, itseäni, joka peilissä on. Niin tuttu ja turvallinen, posket leveämpänä kuin viime kesänä, mutta silti niin omana itsenään. Kannan ylpeydellä kaikki kahdeksan kerättyä kiloa vararavintona talven tuiskuihin ja pakkasiin. Tulen tarvitsemaan niistä jokaista.
Tämän tekstin mukana vilautan flanellisen yöpaidan ja miesten osastolta ostettujen villakalsareiden raosta kehoni suurimman ongelman eli vatsani. Ennen näin sen lihavana, roikkuvana ja ällöttävänä. Nyt se on osa itseäni, pehmeä ja tiukasti mukana pysyvä. Ehkä suurinta rakkautta itseäni kohtaan voikin olla juuri omaan napaani tuijottelu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti