Viimeisetkin vihreydet alkaa kadota. Lapsi lukitsee auton ovet, avaimet toki sisällä. Oppii kantapään kautta sormien palelevan kun hanskat on autossa sisällä. Isomummon parikymmentävuotta sitten neulomat lapaset pelastaa palelemiselta. Harakanpesä on ollut tyhjillään jo viikkoja, lapsetkaan ei pyydä enää mummilla ja ukilla ulkoillessa jäätelöä. Paksut villapaidat kaivettu esille, teemuki lämmittää mukavasti lasten touhuja seuraillessa.
Se on syksy nyt. Enää ei masenna kesän loppuminen, on aika suunnata tulevaisuuteen.
Koulutuspäivää vietetty Turussa. Vapautumisen jälkeen auto kulki kaupungin syrjäseuduilla, ei edes keskustassa. Katselin kerrostaloja, omakotitaloja vierivieren. Autot kulkee ohi yötä päivää, vilinää ja hulinaa. Koin suurta ahdistusta, kysyin vieressä istuvalta miten ihmeessä ne ihmiset pystyy hengittämään. Henkisesti siis. Tukehtuisin sellaiseen elämään.
Tie vei Po.Pin liikkeeseen, villavaatteita metsästämään. Paniikki iski heti, kun tajusin päätyväni keskelle kauppakeskuksen teemapäiviä. Kipinkapin liikkeeseen todeten, että paljon villoja oli alennuksessa. Valitsemaan omia, sopivia kokoja. Naapurissa oli vielä tänään outlet-myymälä samalta merkiltä. Sinne seuraavaksi.
Siellä meno olikin hurjempaa. Ilmapiiri kireä, tavaroita vietiin kutakuinkin kädestä. Jonkun kyynärpää oli aina kyljessä. Kaupunkilaislapset oli puettu trendikkäästi farkkuihin, istuivat markkinoiden kalleimmissa rattaissa. Juuri niissä, joilla ei täällä syrjäseuduilla tekisi katinkittiä. Vanhemmat oli huoliteltuja ja ilmeettömiä. Ahdisti. Ahdisti kaikki se kylmyys.
Tuhlasin rapiassa puolessa tunnissa parisataa pienten ihmisten tulevaisuuteen. Taakka keveni, pariksi talveksi villat hankittuna. Kuljin ihmispaljoudessa kuin labyrintissä, etsien tietä ulos. Istuin autoon huokaisten. Halusin äkkiä pois. Pois kaupungista. Pois ihmisten luota. Pois heidän luota, joiden kanssa koen eläväni aivan eri planeetalla.
Vietetään Lihatonta lokakuuta. Tai no kuka viettää ja kuka ei. Usea lihansyöjä kuitenkin heittäytyy kuukaudeksi kokeilemaan elämää ilman meetvurstia leivän päällä tai possupihviä perjantaiehtoossa. Itsekin vietän Lihatonta lokakuuta, tosin se nyt ei normaalista kuukaudesta eroa.
En ole kasvissyöjä, mielestäni kasvissyöjä termiä tulisi käyttää vain vegaaniruokavaliosta. En ole edes täysin lihaton. Viime kuukausien aikana kuitenkin olen karsinut osittain tietoisesti lihan käytön ruokavaliossa hyvin minimaalisiin määriin. Kotona en syö lihaa lainkaan, en ole syönyt kuukausiin. Kyläreissuilla en nipota, syön jos tarjotaan. Tiedättehän perinteisen suomalaisen ruokapöydän... Tuskin tulevaisuudessakaan rupean pipo kireänä ruokaani syynäämään, en usko koskaan kieltäytymään ukin tekemästä maailman parhaasta nakkikastikkeesta, isomamman lihakastikkeesta tai Korteniemen kaalikeitosta.
Miksi sitten jätin lihan pois ruokavaliosta? Vuosia jo olen asiaa ajatellut. Vierailin muutaman kerran tämän vuoden aikana tuotantotiloilla ja luin aihetta käsittelevän kirjan. Silmäni aukesi hiljalleen. Lihan tuotanto on puhdasta bisnestä. Ei porsaiden nimiä opetella, lehmät kavahtaa ihmistä. Raha on se, jonka vuoksi eläimiä pidetään. Poikkeuksia löytyy joukosta, mutta valitettavan vähässä ovat. Mielelläni söisin riistapihvin tai vapaasti laiduntaneen paistin, mutta moiset maksavat mammonaa.
Nirso lapseni ei vaihtaisi makaronilaatikkoaan papumössöihin. Toiset kasvisruoat kelpaa, toiset ei. Tiedän kasvissyöjälapsia, mutta itse en siihen ryhtyisi. Kyseessä on oma henkilökohtainen linjani, peukut nostan niille, jotka kasviksilla lapsensa ruokkii. Uskon kuitenkin, että hiilijalanjälkeen vaikuttaisi melko rankasti jo aikuisten ihmisten siirtyminen kasvisruoalle. Edes yhdeksi päiväksi viikossa. Eihän ole paljon vaadittu?
Ps. Helpotin huomattavasti kommenttien jättämistä poistamalla joutilaat numerosarjat. Pistäkäähän palautetta tulemaan ajatuksia herättävästä aiheesta.
Olen ihminen, joka tekee aina jotain. Nekin hetket, jotka vietän tietokoneen vieressä on melkoista ajatustyötä, uusien ideoiden etsimistä, tiedonhakua. Ajatus sohvalla makaamisesta toimettomana ja telkkarin tuijottamisesta päivät läpeensä kuulostaa melko ekstriimiltä touhulta.
Tuli päivä, jolloin olin "työreissussa". Ajatuksena, että pieni ihminen taatusti pitää koko reissun kädet täynnä työtä. Tutut ympyrät, muistot entisestä, aiemmin kuljetut kadut ja käytävät piti toimessa.
Kutsu kävi. Vain lapselle. MITÄ?! Etteikö meikäläistä, asianajajaa? Mihin ihmeeseen puran tämän joutilaana olemisen? Kutimetkin on kotona.. Istuin vartin leikkitilan sohvalla, keikuttelin jalkoja, nypin pölyä farkuista, avasin huivin solmuja, nappasin käteen naistenlehden otsikoituna syksyn kuumimmilla trendeillä ja laskin sen oitis samaan paikkaan takaisin. Vihdoin kutsu kävi meikäläisellekin. Taatusti viikon pisimmät viisitoistaminuuttia.
Tilannehan oli se, että raahasin yhden kurkku suorana karjuvan lapsen autoon, nostin toisen perästä takapenkille. Toivotin hyvät yöt ja lähdin ajamaan kohti unien maita, kotinurkkia. Muutaman sadan metrin päästä takapenkki jo hiljeni. Sopimuksena on, ettei unitoivotusten jälkeen enää puhuta. Toinen kuiskasi hiljaa saako sanoa yhden jutun. Näytti ikkunasta ulos ja sanoi "äiti katso, kun toi taivas on nyt niin ihanan kaunis".
Pysähdyttiin, oltiin ihan vain hiljaa ja ihailtiin. Rauha laskeutui, auringon laskiessa, hämärän saapuessa.
Kun kävelee metsissä, pitkin peltoja. Kuulee myrskyn humisevan korvissa, kelojen narinan hämärtyvässä illassa. Huomaa peuralauman loikkivan notkoihin torpan nurkalta, palokärjen pyrähtävän lentoon pihakoivusta. Laittaa tulen takkaan, saunoo yömyöhällä yksin pimeässä kellarissa. Kuulee ympärillään ikkunan raosta heräilevien kärpästen yltyvän surinan, hirsien paukkumisen lämmön noustessa. Neuloo tuntikausia, lopulta kömpii paksu villapaita päällä vällyjen väliin. Unta ei tarvitse hakea.
Herää aamulla, on nukkunut onnensa ohi. Päivä on jo pitkällä, kello kahdeksassa. En ole aikoihin nukkunut yhtä hyvin. Puuhella valmistaa aamupuuron. Istun pöydän vieressä ja mietin miten tätä pääni onkaan kaivannut. Täydellistä yksinäisyyttä. En osaa istua, tartun puikkoihin, kannan puita sisään, hiukan siivoan.. Teen silti parhaani rentoutuakseni.
Seuraava yö menee lapsen kanssa mökkeillen. Yöunet hukkuu jo ennen kolmea, ylös noustaan ennen kuin kello lyö viisi. Saan menetetyn aamuni takaisin. Näen auringon nousevan, lampsuttelen pitkin maita pikkuplikka kantorepussa. Myyräillään pitkin nurkkia, haistellaan aamua, haaveillaan kanoista ja lampaista. Aamu-ulkoilun päätteeksi äitinsä tytär toteaa "kyllä meillä on ollut kivaa täällä mestässä". Metsään vie tiemme taas, ainakin yhdeksi yöksi vielä.
Itsellä kiintymys esikoiseen iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ensimmäistä kertaa rinnalle saadessa tiesin lapsen olevan omani, lihaani ja vertani. Kaikki muu maailmassa muuttui toisarvoiseksi. Elämälleni syntyi tarkoitus. Omalla kohdalla kiintymys varmasti alkoi rakentua jo ennen kahta viivaa testissä, suuresta pienestä unelmasta. Pelosta, ettei koskaan saakaan kokea sitä, mikä on ollut tärkeimpänä tähtenä tulevaisuudessa. Odotusaika muokkasi ajatukset poikalapseen, kaikki vanhanajan merkit kun viittasi poikaan aina matalista sykkeistä iltapahoinvoinnin kautta linea negran navan kiertämiseen. Vaikka viikko ennen synnytystä kuulin odottavani tyttöä, ei kiintymyksen kanssa silti ollut pienintäkään ongelmaa. Ei epäilyksiä tai pelkoja.
Toinen odotukseni. Oli suunnittelematon, tuli puskista. Kuukauden kuluttua ensitiedosta poika oli sylissä. Valmiina ottamaan vastaan rakkautta, tarvitsemaan syliä. Vaalea tukka, nökerönenä, täydellinen "kaksoisveli". Nimikin meni täysin nappiin tyttösen kanssa. Olin aina ajatellut itseni nimenomaan pojan äidiksi. Hän tuli rytinällä, käänsi paletin ympäri. Tuo pieni poikani, oikea Vaahteramäen Eemeli.
Kolmen kuukauden kuluttua joudun irroittamaan ensimmäistä kertaa päiviksi. Olen joutunut miettimään suhdetta lapseen. Pieni ihminen on alusta asti kutsunut äidiksi, ollut valmis ottamaan rakkautta itselleen. Itseä on vaivannut ammatillisuus rakkaudessani. Pystyn rakastamaan, näyttämään tunteita, pitämään kuin omaani. Sisimmässä kuitenkin käyn edelleen, todennäköisesti vielä pitkään taistelua kiintymyksen kanssa. Koko elämäni lasten kanssa toimineena olen ollut enemmän kuin yllättynyt miten vaikeaa sijaislapseen kiintyminen lopulta on ollut. Vielä jokunen viikko sitten ajattelin onko meikäläisestä tähän.
On lähtöpäivä. Olen halannut, pussaillut. On hassuteltu, pakattu eväitä (jotka poikkeaa aika rankasti normaaleista reissueväksistä), pistetty reppu kuntoon. Luopumista. Lopulta olen yllättynyt miten pahalta tuntuukaan päästää irti. Päästää irti omasta lapsesta. Ei, en mistään hinnasta luopuisi pikkumiehestä. En enää. En enää epäile ettenkö olisi kiintynyt, edes pienen hippusen verran.
