Yksin

Vuosi sitten tein yhden elämäni suurimmista päätöksistä. Päätin jatkaa elämää yksin, ilman aikuista ihmistä rinnallani. Ilman häntä, jonka kanssa olin elämäni jakanut teinitytöstä asti, yli kolmanneksen elämästäni. Vannoin lupauksia, etten ikinä, en koskaan kumppania elämääni huoli ja piste. 

Mennyt vuosi on näyttänyt puolensa. Osoittanut miten oikeaan ratkaisuun kaksi niin eri suuntiin kasvanutta ihmistä päätyi. Näyttänyt uuden maailman, erityisen ja mielenkiintoisen. Herättänyt henkiin, avannut silmiä. Antanut vapauden vaihdella katseita kassajonossa, luvan hakeutua hieromaan tuttavuutta polulla vastaan tulleen lenkkeilijän kanssa, käydä syvälle silmiin uppoutuvia keskusteluja, tanssia tuntemattomien kanssa aamun tunneille, poikkeilla päiväkahvilla poikamieheksi vannoutuneiden ystävien luona, ystäväjoukon saattamana latailla tiettyjä sovelluksia myös puhelimeen.

En etsi, en haikaile, en edes halua tuntea. Koko menneen vuoden olen pelännyt matkoiltani löytäväni ihmisen, joka saa tuntemaan. Ihmisen, joka kääntäisi pään, muuttaisi mielen, saisi ihastumaan, lopulta rakastumaan. Ajatus yhteisestä elämästä ainoankaan täysikasvuisen ihmisen kanssa saa voimaan lähes pahoin. 

Sattumien summana, ystäväpariskunnan iskiessä näppinsä likoon hän on saman pöydän ääressä. Mies, jonka tummiin silmiin uppoaa, jonka hymy vie mukanaan. Paremmin tutustuessa huomaa samankaltaisuuksia unelmissa, yhdistäviä tekijöitä elämässä ja menneisyydessä, yhtenäisen ajatusmaailman, samanlaiset kiinnostuksen kohteet. Huomaan viihtyväni, olevani oma itseni piilottelematta tai salaamatta. Toinen oman tiensä tallaaja, itsenäinen ihminen ei kavahda tai pelkää, ole ennakkoluuloinen ajatusmaailmaani kohtaan. Hän on täydellisen epätäydellinen.

Olen ollut onnellinen hänen seurassaan, itkenytkin. Olen ajatellut ja miettinyt. Olen ärtynyt, kiehahtanutkin. Yhtäkkiä herään, havahdun. Huomaan tuntevani. Havaitsen panssarini rakoilleen, jäätyneeksi kuvittelemani sydämen sulavan tipottain. Pelästyn ja peräännyn. 

Tämän tarvitsin. Sen hetken kyteneen kipinän, joka ei koskaan päässyt roihahtamaan, jonka pakotin tukahtumaan. Juuri sen, josta jäi jäljelle kauniit muistot, mukavat reissut, rikkaus ja kuvitteellinen kädenpuristus kaveruuden jatkumisesta. Ymmärrän, ettei tässä ainutlaatuisessa ja tärkeässä elämänvaiheessani, yksin taivallettavissa vuosissani ole sijaa tunteille, ihastumiselle tai rakkaudelle.

Joka aamu katselen ikkunastani takapihalla olevaa vaahteraa. Syksyllä se on saavuttanut suurimman kauneutensa, hehkunsa ja värinsä. Väriloisto lehdissä kertoo onnellisesta olotilasta, menneen kesän hiipimisestä muistoihin, talven kylmyyden saapumisesta. Uuden jakson alkamisesta, uudesta vaiheesta, uusista tuntemuksista, rikastuttavista kokemuksista. 

Toisinaan auringon säteet saa lehdet hehkumaan entistä upeammin, välillä myrsky tuivertaa oksissa. Siinä se seisoo jokaisena aamuna, omalla paikallaan, omassa maailmassaan. Rinnalla ei ole toista tukemassa pimeydessä, ei sitomassa juuria yhteen, ei satuttamassa oksillaan myrskytuulessa. Ensi keväänä uusien silmujen aukeillessa vaahterani on entistä vahvempi, juurtuneempi, arvokkaampi. Tiedän ja tunnen sen olevan onnellisempi juuri näin. Yksin.