Tervetuloa?

En ole sinisilmäinen, en luota ihmisiin. Omaan ennakkokäsityksiä, en sentään ennakkoluuloja. Ympäristön ja elämän muokkaamia ajatuksia. Iltana eräänä olin juoksemassa. Juoksin läpi alueen, jossa usein lenkkeilin. Ennen. En enää. En uskalla, koska ympäristö on muokannut kuvan päähäni pelosta ja epäilyksistä. Matkalla vastaani tuli lukuisia, kymmeniä "muukalaisia". Heitä, jotka ovat median muovaamana pelottavia, uhkaavia, hyökkääviä, kiittämättömiäkin. 

Askelteni lähestyessä aluetta tein päätökseni. Hymyilen heistä jokaiselle, katson silmiin, toivotan tervetulleiksi käytökselläni vaikka mitä ristiriitaisia ajatuksia päässäni pyörisi. Sain vastaani hymyjä, kannustavia taputuksia ja peukalon nostoja, iloisia kasvoja. Joku heistä katsoi maata, vetäytyi pois katseesta. Heitä jäin ajattelemaan pitkäksi ajaksi. Mikä heidät saa vetäytymään, menneisyys vai nykyisyys?

Vastaani ei tullut ainuttakaan yksilöä, joka olisi räplännyt uusinta Aifounia, kulkenut kaupasta vasta kannetuissa vaatteissa tai leveillyt ulkoisella olemuksellaan. He olivat vaatimattomia, niin vaatetukseltaan kuin olemukseltaankin. Onnellisen oloisia siitä vähästä, mitä heillä oli.

Kuka lopulta voi huonosti, on onneton? Nämä ihmiset tulevat hädän keskeltä. On kyse elämästä tai kuolemasta, näin karkeasti dramatisoituna. Heille on tarjottu katto pään päälle, ruokaa ja lämmintä päälle. He ovat onnellisen oloisia kantaessaan kirkkaassa muovikassissaan paria banaania ja paahtoleipäpakettia ylisuuri villapaita päällä.

Mitä he maksavat veronmaksajille. Olen kuullut karkeita summia, negatiivisia kommentteja. Summa, joka heidän "ylläpitoon" käytetään on huomattavasti suurempi kuin suomalaisen, rehdin ja aina tunnollisesti opiskelunsa suorittavan sponsorointi. Suomalainen opiskelija ja vanhus on pilvilinnoissani kasvanut tasapainoisessa perheessä, tutussa kulttuurissa ja ympäristössä. Hän ei tarvitse sosiaalista tukea, opettele uutta kieltä, omaksu uutta kulttuuria ja toimintatapoja, vaadi terveydenhuollollisia palveluilta menneisyytensä käsittelyyn. Jokaisella suomalaisellakin on oikeus kyseisiin palveluihin tarvittaessa, yhteiskunnan piikkiin jos ei muuten. Puhumattakaan siitä kuinka monta kansalaista, maahamme syntynyttä sinisimmuista ja vaaleahipiäistä ihmistä kustantaa monia miljoonia elämänsä aikana yhteiskunnalle maksamatta ainuttakaan lanttia takaisin.

Media luo mielikuvia. Olen jo vuosia sitten lopettanut lehtien selaamisen, lööppejen lukemisen ja uutisten katsomisen. Jokainen aikuinen ihminen tietää mitkä jutut myyvät, millä tehdään rahaa. Dramatisoinnilla ja yliampumisella. Tartutaan sivulauseisiin, jotka mahdollisesti tarkoittavat aivan muuta. Kukaan ei huomaa seuraavan lehden takasivulle painettua oikaisua, jos sellaista yleensäkään ilmaantuu. Hypätäänpä sivuaskeleella koiramaailmaan; yhden yksilön huono käyttäytyminen pilaa koko rodun maineen. Sama pätee ihmisiin, kulttuureihin ja yhteisöihin. "Sellaisiahan ne kaikki on" tokaistaan, yhden mädän yksilön osuessa kohdalle.

Mikä saa suomalaisen sulkemaan silmänsä, kasvattamaan panssarin, vetäytymään vastuusta, tuijottamaan vain itseään? Olemmeko niin onnettomia, ettemme voi antaa itsestämme edes hymyä vastaantulijalle? Ettemme voi hyväksyä onnea ihmiselle, joka ei ehkä ole syntynyt samasta tähdenlennosta? 

Mielestäni se kertoo tyytymättömyydestä omaan elämäänsä, omaan täydelliseen maailmaan. Pelkoon, että itseltä viedään jotain pois. Jotain mitä lopulta emme edes tarvitse yhtä kipeästi, kuin siivun kakusta ottava hädässäolija. Kapinointi on turhaa, olemme vain pieniä kaloja suuressa meressä. Sanomisilla tai mielipiteillä yksilötasolta ei lopultakaan ole minkäänlaista merkitystä.

Miksi taistella vastaan? He ovat täällä, osa kenties jää, osa palaa. Vihamieliset puheet, huutelut, ennakkoluuloisuus tai negatiivinen asenne ei auta ketään. Itse en sano mielipidettäni asiaa kohtaan suuntaan tai toiseen, mutta hyväksyn heidät joukkoomme ja haluan toivottaa tervetulleiksi. Heillä on oikeus voida hyvin maassamme ja tulla hyväksytyiksi mukanaan menneisyys, erilainen ulkoinen olemus, kulttureelliset erot. Uskon heidän kärsineen tarpeeksi menneisyydessään eikä oman maan kansalaistemme käytöksellä pilvetön taivas ole päälle auennut vieläkään. He eivät pääse koskaan hyppäämään siihen samaan tähdenlentoon, josta itse olemme alkumme saaneet.

Lenkkini loppupuolella, ajatusten täyttämän pääni ja raskaiden jalkojen juostessa läpi syksyisen illan valosaasteen ohitin vielä kaksi suomalaista nuorta miestä. Oli perjantainen ilta, he eivät vaikuttaneet lenkkeilijöiltä, juomapulloissa kenties vesi korvattu muilla nesteillä. Vilkaisivat taakse, naureskelivat toisiinsa katsahtaen. Ohittaessani sain kuulla kommentteja. Kenties toisten mielestä kannustavia, kauniita ja positiivisia, omasta mielestäni lokeroivia, pinnallisia, ulkoiseen olemukseen perustettuja olettamuksia siitä kuka tai mitä olen. Juuri heiltä, onnellisten tähtien alle syntyneiltä kohteliailta, iloisilta ja täydellisyyttä hipovilta yksilöiltä.

Kuvat ottanut nelivuotias, aito ja iloinen kansalainen. Herättikö ajatuksia; lapsen tai aikuisen silmistä, ajatusmaailmasta?