Siinä hän istui, koipiaan keikutellen riihen parvella. Kädet noessa, vaatteet liassa ja tukka vähintään ruisleivällisen jyviä keränneenä. Alkoi väkisin hymyilyttää. "Pikkulikka" oli omalla paikallaan, omassa maailmassaan.
Ei ollut vain jalkojen keikuttelua. Oli työtä alusta loppuun. Viikkoa aiemmin pellolta kuhilailta kerätyt lyhteet olivat kuivuneet riihen parvella. Lyhteet lyötiin riihen seinään suurimpien jyvien irroittamiseksi, varstottiin luuvan puolella ja lopulta oljet sidottiin reippaiden naisten vääntämillä pannoilla jälleen lyhteiksi riihen perälle odottamaan jatkokäyttöä. Lattiat vallanneet jyvät kerättiin, pihalla viskuroitiin suurimmat roskat pois ja viimeisessä vaiheessa viskurin alla makoillut Pappadiippa kahmi lopputuotetta, Aunus-ruista säkkiin parhaina hetkinä kaksin käsin. Todellista kotimaan kultaa.
Huilaillessa, lekotellessa piipahdin ohrapellolle, pellavaa nyhtämään, pellon laidalle aurinkoon makoilemaan ja pitkin rantoja kävelemään. Jutustelin ihmisten kanssa, vastailin kummasteleviin kysymyksiin nuoren naisen palavasta halusta osallistua perinnepuuhiin arvokkaana vapaa-aikanaan. Kenties jossain asiassa olen sittenkin ainutlaatuinen.
Ensi lauantaina 5.9 Korteniemessä jatketaan samoissa puuhissa. Pappadiipan kokoinen paikka on vapaana kyseisen päivän, ahkeria talkoolaisia mahtuu joukkoon ilomielin. Viikkoa myöhemmin puuhaillaan Kulttuuriympäristöpäivän tiimoilla. Lauantaina 19.9 odotan Korteniemen riihellä iloisia tervehdyksiä, lämpöisiä tunnelmia, tasaista puheen sorinaa Pellavapäivän merkeissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti