Viimeisen kerran

Pakkasin viimeisiä tavaroita banaanilaatikoihin, välttämättömät arkitarpeet. Kaksikymmentäviisi laatikkoa tuntui aluksi liioittelulta. Lapsen huoneen lattialta löysin kasvunkansion, jota en ollut ehtinyt edes läpi selata päiväkodin lopettamisen jälkeen. Yhdessä kuvassa lapsi on isänsä sylissä, nauravat molemmat. Vuodatin hetken kyyneliä, mietin miten jokainen lapsi ansaitsisi ehjän perheen, mutta ei rikkinäisiä ja onnettomia vanhempia. Kaikkea ei voi saada, on tehtävä kompromisseja. Ripustin hakaneulalla kuvan olohuoneen seinään, pyyhin silmäni ja olin tyytyväinen.

Kuljin pihalla, keräilin omaisuuttani varastoista. Puutarha muistutti lähinnä autiotalon pihamaata. Ruoho rehotti, omenapuu jätti keväällä kukkimatta. Ajattelin hetken miten aikani on poistua, talo ei tarjoa enää edes hilloihin omenoita, viinimarjapensaat katkoin jo menneenä syksynä. Koirat makoili kopin katolla, nuo reppanat saisivat toivottavasti ansaitsemansa elämän. En ole aikoihin pystynyt tarjoamaan tarvittavaa, omatunto pauhannut jatkuvasti. Tunsin tavattoman suurta helpotusta, en ikävää tai haikeutta. Näenhän näitä vielä, usein.

Kolmella pakettiautollisella loppuelämäni oli siirretty uuteen osoitteeseen. Banaanilaatikot valloitti alakerran, huokailin tavarapaljoudessa. Matkaa minimalistiksi on vielä melkoisesti. Samana iltana kuurasin keittiön, järjestin astiat ja ruoka-aineet kaappeihin. Kotoisaa, ihanaa, täydellisen epätäydellistä.

Sunnuntaina avasin omilla avaimillani viimeisen kerran omakotitalon oven, yksin. Kuljeskelin ja otin kuvia. Hain tuntemuksia, olin hetken ihan rauhassa ajatusteni keskellä. Ajattelin aiemmin itkun vielä tulevan, haikeuden iskevän. Ei tullut, yllätyin. Vuosia olen ajatellut, etten loppuelämääni talossa vietä, hiljalleen kylmännyt itseäni. Kevään ja kesän aikana en ole edes halunnut talossa olla, seinät muistuttaa menneistä ajoista, muistot ei ole muuttuneet mustista kultaisiksi.

Jätin avaimet kodinhoitohuoneeseen, seinällä raksuttava Volkkarin pölykapselista tehty kello kertoi entisen emännän olevan jälleen myöhässä aikataulustaan. Ovi naksahti lukkoon, kaivoin jemmasta vara-avaimen ja hain vielä olohuoneen seinältä kellon huusholliini lähtemään. Jos vaikka tulevaisuudessa olisin aikataulussa.

Pysähdyin postilaatikolle. Vettä vihmoi, tuuli puisteli oksissa. Revin nimeäni irti, en onnistunut. Lopulta onnistuin ainoastaan rikkomaan postilaatikon. Liimasin oman nimeni päälle uuden emännän nimen ja naurahdin itselleni samalla kun heilautin kättä ohi ajaneelle autolle, juurikin uudelle emännälle.

Toivon uusien asukkaiden tekevän entisestä kodistamme oman näköisensä, uudistuneen. Rakentavan seinät kantaviksi, pesevän vanhat liat pois nurkista, tuulettamalla ilman raikkaaksi. Tekevän talosta paikan, jossa on ihmisen hyvä olla ja elää. Onnea uuteen, vanhaan, tuttuun ja tuntemattomaan kotiin vanhalle isännälle ja uudelle emännälle.