Olen onnekas. Teen säännöllistä arkityötä, lykkynä vielä säännöllisellä työajallakin. Vaan osuipa kohdalle reissu isolle kirkolle ja vieläpä viikonloppuna. Kyllä oli täti jos toinenkin suu ympyrkäisenä, ihaillen ja kosketellen esineitä kuin käyttäjänsä konsanaan.
Kaikki oli niin kaunista. Viimeisteltyä ja suunniteltua. Rakkauden aiheeseen näki omistajan kasvoilta, ylpeyden työtään kohtaan. Kaiken ihailun keskellä palautin itseni kuitenkin maanpinnalle. Paikaltahan puuttui itse käyttäjät, pienet ihmiset, aikaansaavat ja tarmokkaat. Huokaisin helpotuksesta kuullessani arjen totuuksia, juuri niitä samoja joihin jokainen kasvattaja törmää päivittäin työssään ja kotona.
Heti seuraavana päivänä tein mitä jo pitkään on pitänyt. Helpotin lasten elämää kotona monella tavalla, mahdollistin itse tekemistä pykälän eteenpäin. Tästä lähtien pyrin enemmän istumaan käsieni päällä ja pitämään suun supussa, antamaan lapsille tilaa ja mahdollisuuksia itse tekemiselle. Niin vaikeaa kuin se onkin, toisinaan jopa mahdotonta..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti