Onnea ja iloa seuraa aina arki. Iskee tajuntaan rankasti, alkaa pohtia elämää ja olemistaan. Epäilee hetken voiko aurinko kaikessa synkkyydessä enää aamulla noustakaan. Kyyneltä kyyneleen perään. Kaipaa rauhaa, hiljaisuutta, pimeyttä, maalaislenkkiä auton ratissa. Juuri sopivalla hetkellä ystävä soittaa, löpisee niitä ja näitä, nauretaan menneille ja pohditaan tulevaa. Puhelun päätyttyä nousen ulos peltoaukeille myrskyn keskellä, suljen silmät pimeydessä, annan tuiskata kasvoille ja karjun ulos tunteeni. Istun takaisin autoon, uudelleen syntyneenä.
Aamu aukenee onnellisena, hyvällä tuulella. Suihkussa jätän veden valumaan, nautin hetkestä enkä anna ajatuksia vallata maapallon kuormittavuudesta kertovan testin, jonka aiemmin tein. Työpäivä tuntuu liukuvan ohi, huikeat mimmit siivittää huumorilla surkeammatkin hetket unholaan. Menneestä ja tulevaisuudesta kertoessa ihmiset tulee vastaan, tukee ja kannustaa. Se on tärkeää, niin hirveän tärkeää.
Pääsen hiihtämään. Rupattelen alkuverryttelyjen aikana pikkutytön kanssa. Käy pyllähdys, nauretaan hirmuisesti ja auttelen neidin ylös. Isä pyrähtää lenkiltään paikalle ja kiittelee. Lähden isä-ihmisen kanssa jatkamaan pidemmälle lenkille. Parin kilometrin jälkeen homma karkaa lapasesta, heitän rähmälleni pitkin latua. Keräilen hetken luitani kokoon ja havahdun vuorostani nauravaan mieheen, joka tarjoaa kättään. Tartun käteen ja kiitän, jostakin naurun seasta. Suksia autoon pakatessa isä-ihminen vielä toteaa, ettei ole aikoihin ollut yhtä hauskalla hiihtoreissulla. Oi uskon!
Kiitos ystävät, toverit, tutut ja tuntemattomat. Kiitos pienistä asioista, ohi kiitävistä hetkistä, valon pilkahduksista ja kevättä enteilevistä auringonsäteistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti