Hä(ä)mmennystä

Kakkosluokkalaisina, pieninä koulutyttöinä tiemme kohtasi. Vuosikymmen vierähti, koulutiet lopulta erkanivat, kaveripiirit muokkaantuivat. Vesi virtasi joessa, kuljetti lopulta toisen perhe-elämän syövereihin maalaispitäjään, toisen opiskelijaelämään pääkaupungin seutuville. Yhteys säilyi, vahvikkeena välissä pieni tyttönen, joka kutsuu ystävyksistä toista äidiksi ja toista kummitädiksi.

Puoli viideltä aamulla herään, keittelen kahvit ja tongin läpi viikon postit. Joukossa kuori, jonka käsialan tunnistan. Arvaan heti mitä vastassa on. Avattuani kyynelehdin ilosta ja hämmennyksestä. Vielä suihkussakin itken, tyttärelle kertoessa itken, työpaikalle astuessa itken. Itken onnesta. 

Yllätyin reaktiosta. Niin voimakkaasta. Siitä miten onnelliseksi tulin toisten onnesta. He haluavat naimisiin, sitoutua. Se on rakkautta, tuskin aina niin ruusuistakaan, mutta rakkautta arkena ja juhlana. Todellista. Voivat olla varmoja, että kisaan syyskuussa tittelistä juhlien suurimpana vollottajana. 

Illalla kaivoin hääpukuni esille. Ei, en ole naimisissa ollutkaan, en rouvaksi asti päätynyt. Ostin aikoinaan puvun, silloin mielestäni täydellisen. Istui päälleni kuin unelma vaikka vatsanahkojen alla kasvattelin pientä taimea. Katsahdin mennyttä unelmaani ja naurahdin. Ajatus kirkkohäistä pitkässä puvussa vaikutti kaikkea muuta kuin itseltäni. Nappasin kuvat puvusta ja pistin myyntiin. Irtoais, HALVALLA!

Hääpukuni myymisellä voin kenties avittaa herran ja rouvan haavetta häämatkasta. Kenties nettoan satasia. Huonommassa tapauksessa, epätoivoisessa eroon hankkiutumisessa, kortissa saattaakin lukea "häälahjanne lahjoitettu Pelastusarmeijalle".

Puku: Maggie Sottero Lindon Marie, tarkempia tietoja annan ilomielin!