Vuosi elämästäni

Vuosi sitten katselin laaksoisia maalaismaisemia. Tunsin ristiriitaisia tunteita. Takapenkille oli tovia aiemmin ilmestynyt toinen istuin, turvavöihin istutettu hämillään oleva reipas pellavapää. Olin saanut kuukauden aikaa valmistautua henkisesti uudenlaiseen äitiyteen. Hankkinut vaatetta ja tarviketta lapselle, josta tiesin vain iän ja sukupuolen.

Olimme tavanneet kahdesti aiemmin. Hän ei ollut lapsi, joka menee sydämeen ensimmäisestä katseesta, kontaktista. Tiesin kiintymyksen muodostuksen olevan vaikeampaa kuin biologiseen lapseen, haasteellisempaa kuin useaan työssä hoitamaani lapseen. Hän oli oman luonteeni ja piirteideni vastakohta.

Kulunut vuosi on ollut raskas. Tunteiden vuoristorataa, aallonharjaa ja syvyyksiin sukeltamista. Suuria ristiriitaisia tunteita, henkisiä taisteluja, tosiasioiden hyväksymisiä ja tulevaisuuteen kurkisteluja, jännittäviä, pelottavia ja stressaavia tilanteita. Olen raivostunut, huutanut, kironnut ja itkenyt epätoivosta kymmenittäin. Olen tuntenut paskamutsi-fiiliksiä järjettömän usein, pyytänyt kyyneleet silmissä anteeksi, pitänyt satoja kertoja sylissä ja halaillut särkynyttä pientä ihmistä.

Viikolla työtiimi laittoi ajattelemaan lähtökohtaa. Istuin kakkulautaseni äärellä iloisena, hiljennyimme hetkeksi jokainen ajattelemaan vuoden takaista aikaa. Kyyneleet valuivat poskilleni, ymmärsin niin paljon. En pystynyt kääntämään ajatuksiani sanoiksi, mutta tiimi auttoi. Puhuivat kauniisti, kiittivät ja kannustivat. 

Päivääkään en ole katunut toisenlaista äitiyttäni. Mielessäni ei ole käynyt ajatustakaan luovuttamisesta, lapsen särkemisestä jälleen sadoiksi sirpaleiksi. Tunnen jo vahvaa kiintymystä ja yhteenkuuluvuutta, välitän valtavasti. Huomaan päivittäin "työn" tuottaneen tulosta, lapsen eheytyneen ja muuttuneen. Tiedän jo nyt, ettei tasapainoinen elämä, syli ja ymmärryskään tasoita kaikkia elämän töyssyjä. En pysty näkemään tulevaisuuteen, mutta olen tehnyt hiljattain valintoja helpottaakseni lapsen tulevia vuosia varhaiskasvatuksessa ja mahdollisesti koulumaailmassakin.

Tuli päivä, jolloin piti taas toviksi luopua. Innostusta, jännitystäkin, paljolti pulinaa takapenkkiläiseltä matkalla kohti uutta ja ihmeellistä. Perillä hämmästyneitä ihmisiä, jotka eivät uskoneet tuntemakseen lapseksi. Hän oli kiinni puntissani, liimautuneena syliini, hiljaisuudessa. Lopulta halasin, pussasin ja lähdin kotimatkalle ilman pientä tärkeää. Matkaseuraksi lähtenyt äitini oli hämillään tilanteesta. Itse tunsin ylpeyttä, onnistumista. Näin valtavasti tärkeitä merkkejä, eheytymistä ja kiintymistä. Tiesin olevani tavattoman tärkeä ja rakastettu. Aivan kuten jokaisena iltana, kun hän katsoo iltapusun jälkeen suoraan silmiin ja sanoo "Äiti mä rakastan sua, nähdään aamulla".