tiistai 2. tammikuuta 2018

Kiitos paras 2017



Tammikuussa elämässä oli paljon huolia ja murheita. Oma terveys sisäilmasairauden tiimoilta puski edelleen esille. Olin sairauslomilla rytmihäiriöiden vuoksi, hengenahdistuksesta, hajusteherkkyydestä. Lähes vuoden sairastamisen jälkeen hyviä päiviä seurasi jälleen huonompi olotila. Samaan aikaan työparini sairastui äkillisesti, jäi pitkälle sairauslomalle. Tipuin haastavan ryhmän kanssa rytinällä alas.


Helmikuun pakkasissa työpäivän keskellä mies Hiluxin lavalta ojensi klapeja ja katsoi syvälle silmiin. Siitä syntyi kipinä, joka kyti hetken. Se kipinä, jonka en antanut roihahtaa, joka oli tarkoitettu tukahdutettavaksi. Se kipinä piti sydämessä liekin elävänä, tunteen palavana. Uskon siihen, että vielä voin rakastua. Tuntemuksia jaettiin ystävien kera kelohonkaisen saunan lauteilla yötä istuen, syöden, juoden, riemuiten. Aamuyöstä kömmin ystävämiehen kainaloon kylmissäni nukkumaan ja pyysin pitämään turvassa, halauksessa. Oli monia palavereja, tapaamisia ja ajateltavaa mielin määrin, niin töissä kuin kotosallakin. Kypsyttelin ajatusta asunnon myymisestä ja paluusta takaisin kotiseudulle.


Maaliskuussa aloittelin tavaroiden karsimista, muutto mielessä. Aloitin kirpputoripöydän ja liikuin paljon jaksaakseni töissä. Hain luonnosta voimaa, kuljin metsissä ja hengitin mahdollisimman raikasta ilmaa. Mietin mitä elämässäni haluan säilyttää, mitä siitä haluan muuttaa. Etsin suuntaani, tulevaisuutta. Palavereissa hyppääminen oli edelleen viikottaista ja myönsin sosiaalitoimelle olevani väsynyt, väsynyt ja väsynyt. Kuun lopussa lapsi lähti isovanhempien kanssa ulkomaille ja sain hetken hengähtää. 


Huhtikuussa kävin monissa asuntonäytöissä. Elämässä kaikki kulki arkisessa uomassaan, mutta rinnassa oli pisto siitä, etten elänyt sitä elämää mitä haluan. Oli tunne, että asioiden on muututtava edetäkseni elämässä. Saunoin jälleen läpi yön ystävien kanssa, laulettiin yönuotiolla ja kirkkain, puhtoisin ajatuksin uuteen aamuun herätessäni tiesin elämän suunnan. Kuun lopussa luovutin asuntoni myyntiin pessimistiselle kiinteistönvälittäjälle, joka uskoi sen olevan myynnissä vielä kuukausien päästäkin.


Toukokuussa töissä oli hektistä. Esikoululaisten haastava ryhmä, rikkonainen kevät työkavereiden vaihtuessa ja kiihtyvät paineet sai yöunet vähiin, rytmihäiriöt palaamaan. Kuun alussa ajellessani synnyinseudulta työhaastattelusta näin yksinäisen joutsenen lentävän pellon yllä yhtä matkaa kanssani. Seuraavana päivänä vastaanotin onnesta ja ihmetyksestä sekaisin uuden työpaikkani. Neljä päivää myöhemmin, muutaman näytön jälkeen myin asuntoni. Kävin asuntonäytöissä, selasin läpi joka ainoan synnyinseutujeni asunnon. Epätoivo meinasi iskeä, monet itkut itkin kellon raksuttaessa päiviä eteenpäin. Kuun viimeisinä päivinä kävin katsomassa rivitaloasuntoa..


Kesäkuussa, tyttäreni nimipäivänä kättelin jälleen asuntokauppojen tiimoilta. Ostin kodin alle vuorokauden harkinnalla tulevasta ja entisestä kotikaupungista. Olin vihdoin kotimatkalla. Juhlittiin sukujuhlia, käytiin kurkkimassa maailman menoa toisella laidalla. Oli raskaita hetkiä, mutta paljon aurinkoa elämässä. Juhannuksena sain avaimet uuteen kotiin ja yö myöhälle jatkuneiden tanssien ja illanistujaisten jälkimainingeissa siivoilin vessoja hymyssä suin, pahoinvoiden. Kuun lopussa neliöstäni tyhjennettiin muuttoautollinen omaisuutta matkalle kohti kolmiotani. Viimeisenä päivänä väsyneenä, mutta onnellisena halailin ja kiittelin työkavereitani menneestä vuodesta, menneistä vuosista. Virkavapaus ja kesäloma sai luvan alkaa!


Heinäkuussa lomailtiin. Oltiin vain, suunnittelin tulevia remontteja, hiljalleen aloittelinkin. Istuin kahvilla rappusillani, juotiin viiniä terassilla, nautittiin elämästä ja vapaudesta. Kipinää iski toisinaan, mutta samalla nautin vapaudestani. Viiletin viikonloppuisin polkupyörällä ympäri kyliä, kävin kavereiden kanssa kalassa, pelasin palloa ja istuin terassilla, useimmiten takki päällä. Loman tavoitteena oli olla vain, rentoutua ja pysähtyä. Kuun lopussa matkustin ystävien kanssa Tallinnaan. 


Elokuussa aloitin uudessa työssä, tytär aloitti koulutaipaleensa, poika eskarin. Olihan siinä kaikenlaista, etenkin sateita. Kesävaatteet sai jättää unholaan ja paskatalkoiden jälkeen navetan ylisille kiivettiin illan viileydessä villatakkeihin ja pipoihin sonnustautuneina. Kesä meni ennen kuin tulikaan, mutta lämpimät muistot kulki mukana. Oli pientä kipinää, suurempaakin tunnetta. Oli pettymystä ja toivoa. Oli ihminen, joka sai ajatukset hetkeksi sekaisin. Kaatosateessa, tukka pörröisenä, läpimärissä varvassandaaleissa paikalliseen kesäravintolaan tallustaessa kuuden tunnin saunomisen raikastamalla mielellä ja sydämellä tutustuin uuteen seinänaapuriini. Auringon laskiessa syötiin pitsaa terassillani ja juotiin enää vettä.


Syyskuu meni vauhdilla ohi. Arkea päivästä toiseen; töitä, lasten kanssa elämää, palavereja. Viikonloppuvapailla saunoin, retkeilin, istuin paikallisessa ravintolassa, tutustuin uusiin ihmisiin. Olin ihan hirveän onnellinen siitä kaikesta mitä elämässäni oli.


Lokakuussa saapui harmaus. Juuri kun kuvittelin, ettei hektisemmäksi voisi muuttua, hyppäsi peura autoni eteen. Pintavaurioilla, vakuutusyhtiön hyvityksillä ja onnella onnettomuudessa tapahtuneelle voi enää vain hymyillä. Päivystin toisessa työpaikassa, tutustuin uusiin perheisiin ja juhlin vanhojen työkavereiden kanssa pariin kertaan. Viikonloppuisin lapsivapaalla ravintolasta tallusteltiin käsikkäin, ilosta nauraen ja surusta kyynelehtien naapurin kanssa kohti kotejamme. 


Marraskuussa kiirettä kiireen perään. Muistettavaa oli, projektia sinne ja tänne. Siinä kaiken ohella tein remonttia, koitin hallita arkea, painaa täyttä työpäivää ja muistaa vielä pitää itseni kasassa. Toisinaan podin melkoista väsymystä remonttihousut jalassa viimeisen tapettivuodan jälkipoltoissa. Olin väsynyt, itkuinen, stressaantunut. Sain tukea perheeltä, ystäviltä. Kuulin viettäväni jatkossa yhä enemmän aikaa lasteni kanssa yksin. Kuulin sanat "autan kyllä sua aina, lupaan olla tukena", itkin tuttua olkaa vasten uupumustani.


Joulukuussa rauhoituin. Vietin yhä enemmän aikaa sohvalla. Pyrin unohtamaan keskeneräisyyden, tekemättömät työt, tulevaisuuden. Elin yhä enemmän hetkessä ja tunteessa. Tein sitä mikä juuri sillä hetkellä tuntui oikealta. Istuin useita kertoja nuotiolla, kuljin luonnossa, jaoin ajatuksia. Kuukausi meni kuin sumussa, nollatessa, rentoutuessa. Kuun lopussa ymmärsin, miten sokaistunut kiireen ja elämisen tahdissa olin ollutkaan. Näin kauniita hetkiä, tärkeitä ihmisiä yhä lähempänä itseäni, omassa tärkeässä elämässäni. Juuri siinä elämässä, jota niin palavasti tahdon elää.

Mennyt vuosi oli mahtava. Se vei valtavan määrän voimia, vie tulevakin. Suuret päätökset ja ratkaisut on kääntänyt elämän suunnan aivan toiseksi mitä kuvittelinkaan. Omistan kodin, josta en halua muuttaa, elän onnellista elämää. Työtä on elämässä enemmän kuin yhdelle käsiparille soisi siunattavankaan, mutta vuodesta toiseen rakkaideni avulla pärjään kyllä. Selvisin menneestä vuodesta, selviän seuraavastakin. 

Opin valtavasti itsestäni, menneisyydestä ja tästä hetkestä. Koin suuria tunteita, valtavia pettymyksiä, ennalta arvattuja tapahtumia ja pessimisistisiä ajatuksia. Vuoden päättyessä näen yhä selvemmin mikä ja kuka ansaitsee sijansa ajatuksissani, elämässäni. Kaikelle ei ole aikaa, jostain on syytä tinkiä. On vain muistettava tehdä niitä asioita, joista sydän iskee kipinää ja kyyneleet valuu pitkin poskia. Niin iloissa kuin murheissakin. On muistettava tuntea, rakastaa, vihata. On annettava aikaa asioille tapahtua, elämän tasoittua. Hiljalleen, kuukausi toisensa perään rauhoittua. Nyt olen kotona, tästä on hyvä jatkaa kohti uutta vuotta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti