sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kiitos, että olet.


 "Olen elänyt niin hyvän lapsuuden, kun lapsi vain voi elää. Täydellisen."

Nuo sanat olen sanonut aikuisuudessani lukemattomia kertoja. Olen sanonut ne ääneen koulutuksessa muiden kohahtaessa, sosiaalityöntekijälle kahvipöytäkeskusteluissa, työnohjaajalle itku silmässä, poliisille palaverissa, sijaislapsen vanhemmalle suoraan silmiin katsoen. 

Vasta aikuisena olen ymmärtänyt mitä onnellinen lapsuus, ydinperheen ympäröimänä merkitsee. Kasvattaessani kahta lasta pääasiallisesti omillani poden usein huonoa omatuntoa siitä, ettei tähtiin kirjoitettu heille ehjää perhettä, jossa isä on jokapäiväisesti läsnä tai saatavilla. Lasteni lapsuudesta puuttuu vanhempien välinen vuorovaikutus, arjen hulinoiden yhteensovittaminen, yhteen hiileen puhaltaminen, kiukuttelut, ovienpaiskomiset, halailut ja pussailut. Pystynkö näillä eväin kasvattamaan pojasta aikuisen miehen, tyttärestä tasapainoiseen parisuhteeseen kykenevän naisen?

Vanhempani ovat olleet aviossa yli 30 vuotta. Tuo aika on enemmän kuin kunnioitettava saavutus. Ehkä suorituskin. He ovat kasvattaneet kolme lasta aikuisiksi, yhtä köyttä vetäviksi sisaruksiksi. He ovat näyttäneet kuinka välillä riidellään, että osataan taas rakastaa. He kokoavat joka sunnuntai perheen saman pöydän ääreen syömään, tukevat lapsiaan aikuisenakin päivin sekä öin, tarvittaessa vuorokauden jokaisessa tunnissa. He ovat aina tavoitettavissa, ymmärtäväisiä. Heille voi purkaa huolet ja murheet, jakaa ilot ja onnen hetket.

Isäni. Hän on uskomaton. Sanoisin, että unelmien isä. Muistan lapsuudestani isän suuttuneen kahdesti, sulkeneen suunsa ja lähteneen ovet paukkuen. Rapistamaan mattoja ja nukuttamaan pikkuveljeä muistaakseni. Hän on aina lempeä, ymmärtäväinen ja tukensa antava. En ole koskaan kuullut isäni huutavan, tappelevan ja hänen vihaisin ilmeensäkin on yhtä pelottava kuin tyttären kasvoilta voi tavoittaa. Ehkä kerron asioista sen ainoan tyttären ajatuksin, koska äitini tuumaisi tähän jälleen "Johannalle iskä ei ole koskaan vihainen."

Lapsuuteeni ei kuulunut alkoholi. Yhtä saunaolutta suurempaa meidän perheessä ei tavoitettu lasten aikana, koskaan en ole isääni nähnyt humalassa tai muista hänen maanneen viikonloppuisin puolillepäivin. Viimeiset seitsemän vuotta hän on viettänyt yksittäisiä glögi- tai kuohuviinilasillisia lukuunottamatta alkoholittomalla linjalla. Mies, jolle alkoholi ei koskaan ole maistunut. Hän on timantti tuhansien surullisien tarinoiden joukossa.

Olen isän tyttö, joka pitkään tiukasti äidin helmoissa roikkui. Muistan lapsuudessa istuneeni autotallissa korkealla jakkaralla, roplanneeni jakoavaimia ja muttereita. Muistan selanneeni autojen korjausoppaita ja miettineeni miksei niitä värityskuvia kukaan ollut värittänyt. Olen ollut aina innoissani istumaan isän kyytiin ilta-ajelulle maaseutumaisemiin, peuroja katselemaan ja hiljaista maailmaa silmäilemään. Muistan istuneeni isän lava-auton korkealla keskipaikalla, hyppinyt vasta rakennetun talon takapihan hiekkakasoihin ja isän kädestä kiinni pitäen käynyt ensimmäistä kertaa jännityksellä katsomassa pikkuveljeä. Lapsuudessa muistan isän tehneen nakkikastiketta ja perunoita. Sitä maailman parasta nakkikastiketta. Edelleenkin nautin suuresti istuessani hämärtyvässä illassa auton kyydissä syrjäteillä, mutta ymmärrän jo miksei korjausoppaiden kuvia kukaan ollut tussilla värittänyt.

Isän merkitys elämässäni ei aikuistumisen myötä ole vähentynyt, päinvastoin. Yhteyksissä ollaan lähes päivittäin; hän kuljettaa tytärtä koulumatkoilla, vahtii nukkuvia lapsia mahdollistaen omat harrastukseni, avaa ovet yökyläilijöille, kutsuu syömään ja huolehtii josko jossain apua tarvittaisiin. Isä huoltaa auton, jeesailee pyytäessäni remonteissakin ja osaa auttaa asiassa kuin asiassa. Apua saa niin paljon, kuin pyytää. Luonteessani olen perinyt monia piirteitä isän puolelta. Isä ei osaa riitaa rakentaa, ei huutaa tai liiemmin kiukutellakaan. Tovin hiljaisuuden jälkeen elämä taas jatkuu uomassaan. Ei kaukaa tarvitse hakea syyllistä periksiantamattomaan "ei tartte auttaa"-luonteeseenikaan. Muutaman perkeleen jälkeen asiat loksahtaa kohdilleen ja hiljaa hymyn virne kasvoilla tokaistaan "ei tartte auttaa". Monissa asioissa katsellaan maailmaa samasta suunnasta, samoilla silmillä ja samoin ajatuksin. Puolesta sanasta toinen tietää mitä toinen tarkoittaa, virneestä jo nauretaan.

Tavataan sanoa, ettei täydellisiä ihmisiä olekaan. Ei isänikään sitä ole. Tyttären silmissä hän on kuitenkin täydellinen mies, täydellinen isä. Hän nostaa odotukset miehiä kohtaan taivaiden korkeudelle, pilvien yläpuolelle. Hän on menneiden 28 vuoden aikana näyttänyt elämällään mitä asioita miehessä arvostan, mitä rinnalleni haluan tavoitella. Hän on kasvattanut tyttären, joka etsii omaa timanttiaan niin kauan, kunnes isänsä veroisen löytää. 

Tänään en vienyt lahjaa. Halasin ja olin paikalla, söin ja elin kuin minkä tahansa tavallisen sunnuntain perheen ympäröimänä. Äiti teki ruoan, nostettiin lippu salkoon ja rapisteltiin matot. Oltiin suurena perheenä, lapset, lapsenlapset kaikki yhdessä. Sitä isä halusi isänpäivältään. Kiitos, että olet. Isä <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti