perjantai 22. syyskuuta 2017

Parhaimmillaan kaksi on yhtä olematta yksi


Yksinhuoltajaviikonloppu, yksinhuoltajaviikko. Näitä termejä kuulee käytettävän lapsiperheiden maailmassa. Niiden perään huokaistaan, pyöritellään silmiä ja stressataan. Lähiaikoina myös mediassa on saanut paljolti huomiota yksinhuoltajaäidin tilitys niitä äitejä kohtaan, jotka elävät parisuhteessa ja käyttävät muutamissa päivissä ohi menevistä jaksoista vertaustaan yksinhuoltajuuteen.

Ennen kuin alan asiaa avaamaan omasta näkökulmastanikin, aion kertoa, että en ole yksihuoltaja. Olen lapseni pääasiallinen huoltaja, perhehoitajana toimin juridisesti yksin. Lapseni ovat vuorokauden viikonlopusta toisaalla, useimmiten myös yhdestä arki-illasta muutaman tunnin. 

Ne äidit tai isätkin, jotka vertaavat jaksojaan yksinhuoltajuuteen ovat onnellisessa asemassa. Heillä ei ole pahaa tarkoitusta sanomalleen vaan pikemminkin he pelkäävät kosketusta yksinhuoltajan maailmaan. Tällaisella ihmisellä on todennäköisesti parisuhde, jossa eletään perheen vetovastuussa kummankin vanhemman toimesta, arki jaetaan, kotityöt ja vastuu lapsista pilkotaan kummankin harteille. Heillä on omissa silmissäni asiat aika kivasti perheenä.

Tunnen, olen kuullut äideistä, jotka ovat kuin yksinhuoltajia. He elävät parisuhteessa, mutta kantavat lapsistaan ja kodistaan suurimman vastuun. Tekevät ruoat, pesevä pyykit, siivoavat, kuljettavat, auttavat läksyissä vaihtaen nuorimman vaippaa siinä sivussa kolmannen pestessään jo hampaitaan. Hän peittelee lähes jokaisena iltana lapsensa sänkyihin, herää öisin tarvittaessa ja ampaisee viikon jokaisena aamuna lastensa vuoksi ylös sängystä. Näissä perheissä isä on jostain syystä taka-alalla, näkymättömissä. Äiti-ihminen näkee arjen, mutta samalla useimmiten isä täyttää päivänsä perheen elättämiseksi pitkillä työpäivillä, ulkotöillä, auton huolloilla, joskus myös harrastuksilla tai kaljatuopin äärellä istumisella. 

Sitten on ne oikeat yksinhuoltajat. Joiden lapsilla ei yksinkertaisesti ole toista vanhempaa osana elämää. Ne, joilla ei välttämättä ole edes tukiverkostoa saavutettavissa. He, joiden vuoteen mahtuu ehkä yhdet pikkujoulut ilman lasta ja silloinkin taloudellisesti lapsenvahdin pystyy maksamaan korkeintaan puolilleöin. En tiedä siitä elämästä mitään, mutta helppoa ei varmasti ole. Uskon, että heitä loukkaa toisen äidin käyttämänä termi yksinhuoltajaviikonlopusta. 

Yksinhuoltajuus nähdään monesti taakkana. Äidin tai joissakin tapauksissa isän katsotaan olevan loppu, räpiköimistä päivästä seuraavaan. Yksinhuoltajuus saattaa olla myös etu; kahden kodin elämä sekoittaa lapsen viikon rutiineja ja rytmejä, luo eroahdistusta, kaipuuta toisen vanhemman luokse, oireilua etävanhemman tapaamisen jälkeen. Näin myös omalla kohdallani. Vielä kolmen vuoden jälkeenkin veitsi sydämessä kääntyy lapsia heipatessa, eroitkut lapsen toimesta itketään joka kerta, kun sanon lapsille "nähdään huomenna!"

Yksin eläminen lasten kanssa on paljon muutakin. Silloin perheen taloudesta kantaa kahden aikuisen sijasta yksi. Ei ole ketään laittamassa ruokaa valmiiksi töistä palatessa, ei hakemassa lapsia päiväkodista, ei aamulla etsimässä kadonnutta sormikasta lähtötohinassa, ei ripustamassa pyykkejä, ei antamassa mahdollisuutta edes vartin tirsoihin, ei osoittamassa ulko-ovea ja lenkkitossuja vähäeleisesti menettäessäsi hermosi, ei vaihtamassa ajovalopolttimoa talven tuiskeessa tai rutistamassa tiukasti kainaloon nukkumaan käydessä. Sitä on pärjättävä yksin, omillaan, sukulaisten ja ystävien auttavan käden varassa.

Raha luo varmasti myös monelle yksin karusellia pyörittävälle stressiä. On käsittämätöntä miten keskituloinen yksinhuoltaja voi saada rahansa riittämään muutaman lapsen tarpeiksi, riittämään vuokriin, ruokakauppaan, laskuihin tai yllättäviin menoeriin. Tähän listaan on sopimatonta lisätä omia harrastuksia tai vuotuisia lomamatkoja, asuntolainasta unelmoimattakaan. Siinä kun vanhan Escorttisi rinnalle karauttaa valkoinen Audi tai kerhokaverin äiti vilauttaa kuvia kuntosalilta tai etelän matkalta, saattaa olla henkinen nyrkin isku tädin otsaan aika lähellä. Suurimmat kysymykset rahattomana varmasti pyörii silti lasten ympärillä; pystynkö tarjoamaan lapselleni kaiken sen mitä hän ansaitsee? 

Yksinhuoltajan elämään liittyy moninverroin huolta ja kannettavaa verraten kahden aikuisen talouteen. Silti yksinhuoltaja ei ole nykyään ressukka, elämän kolhima poloinen vaan pärjäävä ja omaa elämäänsä tiukasti hallitseva selviytyjä. Useissa tapauksissa yksin eläminen on myös yksinhuoltajan oma valinta vakiintumisen sijasta. Yksinhuoltajalta puuttuu nimenomaan se parisuhde. Se, joka nähdään ruusuisesti arkea helpottavana, pelastavana tekijänä. On paljon pariskuntia, jotka elävät omin silmin sanottuna perhehelvettiä. Rakkaudettomia suhteita, riitelyä, vuosikausia yhteistä stressiä, uskottomuutta, valehtelua, salailua, ongelmia suuntaan jos toiseenkin. Suhteita, joissa on paha olla. Elämää, joka kuormittaa enemmän kuin antaa. Tavalla tai toisella ne kaksi erillään elävää ihmistä koittaa kiskoa yhteistä köyttä vielä kohti tulevaisuutta.

Mietittyäni laajalti, monesta kulmasta yksinhuoltajuus asiaa pyöräytän omia silmiäni niitä "parisuhteessa eläviä yksinhuoltajia" kohtaan, jotka jaksavat tarpoa päivästä toiseen vaikka aurinko ei pilvienkään takaa tunnu paistavan vaikka kaikkensa tekisi. Myöskin niitä oikeasti yksin eläviä, joka ilta lapsensa peitteleviä sinkkuja kohtaan, jotka vain haaveilevat edes yhden yön vapaudesta jokaiseen vuoteen. He ovat niitä taistelijoita.

Olen onnekas ollessani lähivanhempi. Saan nähdä lapsen kasvun, kehityksen. En koe ikävää pitkistä eroista, en tunne huonoa omatuntoa siitä ettenkö olisi antanut aikaa lapsilleni. Osaan nauttia täysillä niistä hetkistä, kun saan olla vapaa kuin taivaan lintunen, halata jälleen lapsia heidät tavatessaan. Saan elää arkea, jossa ei ole tylsää, ei yksinäistäkään. Rakastan iltaisin hiljenevää asuntoa, jossa vain näppäimistön ääni kaikuu tänäkin iltana. Huokaisen taloudellisesta tilanteesta, jossa pystyn kustantamaan lapsille kaiken mitä he tarvitsevat, maksamaan asuntolainaa, hankkimaan extempore-hankintoja ja säästämään, tekemään sijoituksia. Kiitän vanhempiani periksiantamattomasta luonteesta, lujasta itsetunnosta ja optimistisesta elämänasenteesta selvitä arjen haasteista. 

Elämä on aivan mahtavaa näin. Tukea saa, kun tukea pyytää. Saan harrastaa, liikkua niin paljon kuin kehtaan pyytää. On olkapäitä, joita vasten itkeä. On ystäviä, joiden kanssa jakaa kuulumisia päivittäin. On ihmisiä lähellä, joiden kanssa jakaa ilot ja surut. Olen yksin, oman talouteni emäntä vailla isäntää. Yksi tavallinen äiti, joka myös vastaisuudessa mielellään jakaa muiden äitien ja isien kanssa hupaisia kokemuksia ohi kiitävistä "yksinhuoltaja" jaksoista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti