lauantai 3. maaliskuuta 2018

Kulissin arvoinen sijoitus?


Heinäkuun ensimmäisinä ja viimeisinä iltoina istuin terassillani läppäri edessä. Vieressä istui naapuri myötäillen ajatuksiani. Ettäkö autokauppoja hiljalleen miettimään. Tuore leima ripeästi patinoituvan japanilaisen papereissa sai etenemään sijoituksissa ajatuksella vielä viimeisestä yhteisestä vuodesta.

Kuusi autoa, kaikki samaa merkkiä. Puolet näistä täysin omia, tärkeiksi muodostuneita tonnin tai kahden rotteloita. Kolme tuoreempia, lainarahalla ostettuja kiertoon lähteneitä. Jokaisesta olen tykännyt, omalla tavallaan. Tärkeimpänä tekijänä arjen onnistumisessa; yksikään ei ole tielle jättänyt, pakkasella hyytynyt tai satojen eurojen remontteja vaatinut. 

Vuosia ajelin tuoreilla autoilla. Oli kaskot vakuutuksissa, rahat pankilta, alustat, vanteet, valot, kiillotetut pellit. Vesipisaratkin pesun jälkeen hierottiin säämiskällä näkymättömiin. Olosuhteiden pakosta oli alle valittava asfalttia aina kun luoja reitin varrelle sen soi. Podin nuukana ihmisenä stressiä jälleenmyyntiarvosta, arvon aleneminen lienee autokaupoissa sanomattakin selvää. Onneksi en edes tiedä paljonko autojen mukana katosi rahaa savuna ilmaan tai osina metallin kierrätykseen.

Muistan ikuisesti päivän, jolloin viimeinen tuoreempi ajoneuvo lähti uuteen kotiin. Alleni ilmestyi liki kymmenen vuotta vanhempi, ruosteella ja punaisella ralliratilla varustettu Corolla ja tonni tai pari pätäkkää. Muistan ajaneeni pitkin maalaispitäjän syrjäisiä metsäteitä kevätauringossa rapa lentäen. Kuinka olin kaivannut kivien kolinaa, töyssyjä ja kevään kurakelejä. Kuinka omalta tuo oma ja maksettu autoni tuntuikaan. Tuon auton päädyttyä loppusijoitukseen (toisin sanoen isäni maille) sain alleni pariin tonniin tingatun Avensiksen, joka on nähnyt rapian kahden vuoden aikana lumiset metsätiet, pohjaa raapivat kannot, hangesta kaivamisen, peurakolarin, alituisen alistamisen lialle, kiloittain hiekkaa sisätiloissa, pusseittain roskaa lattioillaan, pölykerrokset mittaristollaan. Olen tainnut pestä tuon yksilön yhtä usein kuin naapurini, kahdesti yhteensä. Isäni onneksi toisinaan armahtaa tärkeääkin tärkeämpää, ei niin sievoista ulkoasua kantavaa kulkuneuvoani pesutuokiolla.

Ystäväni, sijoittaja sanoo, että auto on elämän surkein sijoitus. Liki vuoden aktiivisesti automarkkinoita seuranneena en voi muuta väittää. Arvo laskee kuin lehmän häntä, materiaa on vaikea saada kaupaksi ja jokainen riipu tai lommo maalipinnassa syö satasia ellei tuhansia euroja jälleenmyyntiarvosta. Veljeni sanoin etenkin omassa käytännössäni auton arvo lähenee nollaa jo puolen vuoden käytöllä.

Olen katsellut autoja parista tonnista viiteentoista tuhanteen parilta eri merkiltä. Olen kysellyt mielipiteitä, heijastanut omia kokemuksia ja muiden kuulemia. Mielipiteitä on yhtä paljon kuin autojen omistajia. Lopputulemalta joka ainoan auton kohdalla ostos on kuin karjun kantaisi torilta suljetussa säkissä kotiin ja toteais ostaneensa sittenkin emakon. Yhtä tuuria kanssa eli aivan yksi lysti minkä arpalipun maljasta lopulta nostaa.

Olennaista on tunne. Miltä se seuraava autoni tuntuu. Mikä palvelee itseä ja käyttötarkoituksia. Naiset usein ostaa auton sen perusteella mikä näyttää silmää hivelevän. Kuten kuvasta näkee, itselle se on yhdentekevää. Tärkeintä on tunne, että persauksen alla on jotain elämänkumppaniin verrattavaa; luotettava, vastuun kantava, uskollinen ystävä, joka ei jätä pulaan synkimpänäkään hetkenä.

Melkoisen onnen olen elämääni saanut isän muodossa; huollot pelaa pyytämättäkin, osat vaihtuu kuin itsestään, itse saa rullata kilometrejä mittariin ja poiketa liian usein tankkaamassa. Vanhan auton kohdalla ei tarvitse vakuutuksia liiemmin maksella tai miettiä mitä seuraa, kun lapsi hyppää kurahousut kintussa takapenkille, itse rapistelee lehmänpaskat saappaista kuramatolle tai joku karauttaa polkupyörällä kylkeen. 

Vielä tänäkin päivänä auto on hyvin vahva symboli varakkuudesta. Vuosikymmeniä sitten vain rikkaissa taloissa oli auto ja varallisuuden näki auton merkistä tai varustetasosta. Autot ostettiin sillä itsellään eli riihikuivalla rahalla. Omistaja paperissa oli rahoitusyhtiön sijasta Virtasen Pentti ihan sata prosenttisesti. Nykyään kuka tahansa lähihoitaja tai varastotyöntekijä voi parin kuukauden työelämässä oleilun jälkeen karautta ulos lasipalatsista kymmenien tuhansien Bemarilla. Ajella siinä polleasti kotikylillä rahoitusyhtiön autolla, jota maksaa kuukausittain pitkälle tuleviin vuosiin ja arpoo eineslihapullien kohdalla mikä on edullisin kilohinnaltaan. 

En halua ilkkua nuoria ihmisiä onnestaan saatika saksalaisten autojen omistajia. Ei ole iällä merkitystä, ei merkilläkään. On lapsiperheitä, jotka ensimmäisenä kurapöksyistä päiväkodista hakiessaan miettii miten saa vaalean sisustan puhtaaksi. On viisikymppisiä, joiden kotinurkkien ehostukseen ei enää paria tonnia tai kiinnostusta liikene maasturikauppojen jälkeen. Ei ole yksi eikä kaksi ihmisen sielua, joiden pihassa seisoo kiillotettu tuore ajoneuvo ja yön pimeinä tunteina laskuhumalassa itketään olkapäätä vasten alituiseen kesken loppuvista kuukausitienesteistä. Nimimerkillä kokemusta on, liiaksikin. Valitettavasti ne roposet pankkitilillä ei kasva vaikka kuinka valkoista maalipintaa kevätauringossa puhtaaksi puunaisi ja naapurin kateuden herättää koittaisi.

On toki olemassa ihmisiä, jotka ei voi parin tonnin ruostekasoilla ajella. Niitä, jotka taittavat satoja kilometrejä päivittäistä työmatkaa, joilla ei ole käsiä huoltaa bensatankin avaamista suuremmin ajoneuvoaan, ihmisiä, joille auto on työnteon kannalta ehdottoman tarpeellinen väline.

Mikä auto lopulta tuntuu omalta? Tulen surulliseksi ajatuksesta, että jollekin omalta tuntuu jokin esine (tässä yhteydessä auto), jolla on tarkoitus nostaa itseään ylemmäs, aiheuttaa ihmisissä ihailua ja kateuttakin, saada arvostusta ja kunnioitusta sillä mitä takaliston alla jo vauhdilla korroosio ja arvon lasku nakertaa. Kalliimpaa sijoitusta tehdessä itse panostaisin ekologisuuteen, tilojen toimivuuteen, käytännöllisyyteen ja vuosien kestävyyteen ajatuksella, että lasten lentäessä pesästä voi suunnitella seuraavan, pienemmän auton hankintaa.

Välillä huvittaa se mitä ihmiset ajattelee romustani. Mikäli nyt auto olisi vaurauden mittari niin olkaa huoleti, kyllä ihan pärjään tässä maailmassa vaikkei se kulissiksi ulottuisikaan. Oma autonikin kertoo paljon ulospäin; arvostan enemmän asioita, joille kannattaa uhrata arvostuksensa. Kaupan kylmätiskillä en arvo niiden eineslihapullien hintaerojen välillä vaan valitsen juuri sen lootan minkä haluan. 

Tänään kuvatessani vanhaa Avensistani ajattelin siinä olevan kaikki millä pärjään nyt. Vakuutusyhtiö maksoi tilille moninkertaisena kolarin jälkeen auton takaisin, ei haittaa vaikka rypeisi ojan pohjilla tai jumittaisi kannon nokassa. Sinä päivänä, kun autoni siirtyy isäni omistukseen, loppukäyttöön, on pihaan saapunut seuraaja. Jokin, joka kestää aikaa, käyttöä, lapsiperheen elämää. Joku joka tuntuu omalta kaikessa käytännöllisyydessään. Ennen kaikkea se auto on maksettu riihikuivalla käteisellä jokaista mutteriaan myöten.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti