Onhan tässä ollut vähän kaikenlaista...

Eihän leijonil oo kyynelkanavii 

Kun heikkoudetkin on vahvuuksii 

En mä kehtaa edes kysyä 

Hei mikä on mut huomaan sun silmistä

Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää 

Eikä kukaan muu sitä nää

 Ja vaik sut on luotu kantamaan 

Nousemaan aina uudestaan 

Oon pahoillani en osannut lohduttaa 

Mut lupaan vielä se helpottaa

 Kuka meidät opetti niin, pysymään hiljaisuudessa kii? 
Jos sä viitot, huomaako kukaan? 
Ja kun kupla puhkeaa, kaaosta ei voi kahlita 
Mut tänään naamiot riisutaan 

Ja koko maailma näkee sen 
Mitä sä kavahdit peitellen

Ellinoora - Elefantin paino

"Onhan tässä ollut vähän kaikenlaista..." tuumasin lääkärille aamuisella käynnillä vuorokauden jatkuneiden säännöllisen epäsäännöllisten rytmihäiriöiden, tiheiden lyöntien ja hengästyneisyyden keskellä. 

Raotin pääpiirteitä elämästä. Siitä mitä arkeni on, mistä pyhäni koostuu. Niistä hetkistä, tuntemuksista, jotka saa nukkumaan pitkät yöunet, rentoutumaan tunteja neuletöiden äärellä, ahmimaan tietoa traumatisoitumisesta ja eheytymisestä, uskomaan asioiden asettuvan uomaansa aikanaan. Siitä tunteesta, jossa yöllä istuu peloissaan keittiön pöydän äärellä hätänumero valmiina puhelimessa ajovalojen loistaessa ikkunan läpi. Niistä tilanteista, joissa puolituntinen ostoskeskuksen kemikaalihelvetissä saa haukkomaan henkeä. Siitä tuskasta ja inhosta, jonka joudun piilottamaan sisälleni. 

Olen halannut ihmistä, joka vuodatti sydämeeni vihansa, olkapäille epätoivoiset kyyneleensä. Olen nähnyt onnenkyyneleet ihmisen silmissä kiitoksena olemassaolostani. Olen katsonut itkua pidätellen syvälle sinisiin silmiin, kauas tulevaisuuteen. Olen halunnut pyytää anteeksi ihmiseltä vaikken ole pahaa tehnytkään. Olen ollut onnellinen, helpottunut, täynnä vihaa ja hämmennystä, yhtäaikaisesti. 

Menneet viikot on pyörittäneet mieltä, ajatuksia. Saanut pelottoman ihmisen pelkäämään. Pistänyt optimistin ajattelemaan pessimisesti. Antanut hyvää tahtovalle ihmiselle oikeuden toivoa pahaa. Näyttänyt, ettei jokaista palaa maailmassa pysty hallitsemaan. Ajaessani moottoritietä kohti tummaakin tummemman pilviverhon ympäröivää kaupunkia kuullen ensimmäistä kertaa yllä olevan kappaleen, tiesin selviytyväni painolastistani. On osattava antaa aikaa..

Kaiken myllytyksen keskellä olen saanut lukuisia halauksia, ikimuistoisia lauseita lapsilta työssä ja kotona, nähnyt ystävää perheineen toteutuneen unelmansa keskellä, saanut pyynnön osallistua kummin roolissa pienen tytön elämään, huokaissut helpotuksesta sairaan ystävän voinnin kohentuessa, saanut tukea perheeltä vaikeissa tilanteissa, kokenut yksin metsien keskellä olevani turvassa enemmän kuin missään muualla.

Lääkäri nousi tuolistaan ja halasi. Saatteena muutama päivä sairauslomaa, nippu tutkimuksia. Lääkkeeksi lepoa, ulkoilua, metsää ja asioita, jotka saa rentoutumaan kaiken pyörityksen keskellä. "Onhan sulla nyt tosi paljon kaikenlaista..." kuului viimeisinä sanoina ennen kun painoin oven kiinni.

2 x Domus

En ollut uskoa silmiäni viitisen vuotta sitten katsoessani sisustusohjelmaa televisiosta. Vielä samana iltana kiipesin pakkasessa taskulamppu hampaissa autotallin vintille. Siinä ne oli tosiaan, kaksi Ilmari Tapiovaaran Domusta. Ne tuolit, jotka tovia aiemmin kiikkuivat liki polttokuorman reunamilla.

Aloin nähdä kauneuden, muotokielen. Ammattilaisen opissa kulutin tunteja aarteideni eteen, ihaillen lopulta poistetun maalin alta löytyviä puunsyiden leikkejä. Niin kaunista! Edelleen pidän muotoilusta paljon.

Kolme vuotta sitten aloittelin entisöintiä. Sitten tuli yksi lumipallon tavoin vyöryvä elämänmuutosten ketju. Elettiin viime viikkoa, nostin kassit alas ylimmältä varaston hyllyltä. Ihailin hetken, otin muutaman kuvan ja unohdin nurkkaan. Tuolit toi alas laskeutuessaan mukanaan menneisyyden, löytämisen riemun, puutyökurssit ja ikuisuusprojektiksi muodostuneen työmaan, jossa suuri haaste olisi vielä edessä. Revenneiden liitosten ja haljenneiden viilujen kanssa kuluisi vielä lukuisia työtunteja ja lentäisi kymmeniä perkeleitä. Oli sanomattakin selvää, että kiertoon lähtevät.

Näistä piti tulla tuolit unelmieni kotiin, unelmieni pöydän ääreen. Vuodet muokkaa unelmia, elämä kuljettaa eteenpäin. Nämä ei enää keittiööni kuuluisi, ei nyt eikä koskaan. Muutama vilkaisu nettikaupan ihmeelliseen maailmaan, pöyristyttäviä summia silmissä. Näppäilin summan ruudulle, nostin 20e, nostin vielä 50e. Nauroin itselleni; hullu ei ole se, joka pyytää vaan se, joka maksaa.

Kului alle 10 minuuttia myynti-ilmoituksen julkaisusta, kun puhelin pirahti. Tunnin kuluttua olin varma, että tein silmieni edessä seisovan miehen päivästä vähintään yhtä hyvän kuin omastani. 

Se oli kauppa kahdelle. Kahden kauppa. Sanoisin.

Kaikelle on aikansa

Vuosia katselin kaukaa sitä. Se oli niin ylväänä pellon reunalla, rinteeseen rakennettuna. Jokin hylätty, mutta samalla niin kaunis. Etsin useita kertoja tietä perille. Lopulta keväällä sen löysin, läpi rapaisen peltotien tarvoin satoja metrejä päästäkseni perille. Kiersin kulmat ja ihailin. Niin makuuni iskevää, kaunista ja unohdettua. Tontti lähes täydellinen, joutsenten kevätmuutto olohuoneen ikkunan takana. 

Kuluu kesä, kävelen nurkissa jälleen. Syystuulet kuiskaavat lopun lähestyvän. Kuun vaihtuessa seuraavaan tämän talon tarina saatetaan päätökseen. Tulee päivä, jolloin savu tuoksuu tuulissa, liekit lyövät läpi ikkunoiden. Sydämeni muljahtaa sijoiltaan, sielu huutaa kipeästi vasten totuutta. 

Kuljen jälleen pitkin nurkkia, kuulen kelojen narinaa, muuttolintujen viimeisiä lauluja lähistöltä. Olen lähempänä kuin koskaan aiemmin, tutkin jokaisen nurkan ja pielustan. Käytän jokaista aistia, luotan tunteeseen, joka saa sydämen sykkeen rauhoittumaan. Istun rappusilla laskevassa auringossa, sieluni ei huuda enää mitään. Omenapuusta noukitut herkut maistuu taatusti yhtä maukkailta kuin lapsena naapurista ryövätyt. Jätän syödyt karat merkiksi mahdolliselle omistajalle vierailijasta, joka halusi jättää viimeiset hyvästit. 

Kuljen hiljaa pois. Katson kenties viimeisen kerran silmieni edestä katoavaa kauneutta. Ne oli jäähyväiset, jotka rauhoitti ja sai näkemään kortin toiselle puolelle. Kaikelle on aikansa, tämän aika on nyt. Kenties ensi kesänä istun kaivon reunamilla, syöden omenoita maailman parhaasta puusta ja katson tyhjyyttä, jossa kadonnut unelmani aikansa palveli.

Elämä on just tätä

Illan pimeydessä kykin torpan nurkalla pissalla. Katselen tähtitaivasta, kuuntelen hiljaista maailmaa, aistin syksyn viileyden. Puhallan kynttilän sammuksiin, sujautan makuupussin vetoketjun kiinni, kuuntelen läpi yön hiirten juoksuja ja aistin lattialankkujen painamat lonkissani. Aamulla kehossa tuntuu edellisen päivän raskaat työt, iltaiset letkajenkat ja tanssiaskeleiden opettelut. Vanhojen hirsiseinien tarjoamassa makuusijassa on raikkaampi ilma kuin yhdessäkään aiemmassa nukkumapaikassa. Katsahdan ikkunaa kohti, syysaamun ensi säteet valaisee torpan pimeimpään nurkkaa. 

Nousen ylös, tossut jalkaan. Kukko kiekuu kiertäessäni vanhan lukon auki. Vanha villatakki päällä, yöpaitasillani kuljen pitkin metsiä. Kilometrejä. Pysähdyn kalliolle katsomaan tyynelle järvelle, kerään kesän viimeisiä mustikoita, ensimmäisiä puolukoita aamiaispöytään. Edelleen pystyn aistimaan edellisenä päivänä käsissäni pitelemäni tuoreen viljan tuntuman ja tuoksun, yhden tämänkin vuoden parhaista hetkistä.

Hakkaan hellapuita, koitan nostaa vettä kuivasta kaivosta. Tuokion kuluttua teevesi kiehuu kuparipannussa, tiskivesi lämpiää padassaan. Syödään, nautitaan rauhasta ja seurasta. Hiljalleen kaivan pesuvadit esille, ystävä kantaa ämpärillä vettä tupaan. Edellisen päivän lautasia ja kupposia tiskatessa katson aamuisella ikkunalla kukkivaa palsamia ja ymmärrän taas paljon enemmän.

Ystäväpiirissä eletään hiljaiseloa. On työt, on perheet, on sairastelut, on huolet kullakin. Jälleen tänä syksynäkin saa kiittää jokaisesta onnellisuuden ja terveyden rippeestä. Siitä, että on niitä aamuja, jolloin voi hengittää vaivatta, lapset on säilyneet suurinpiirtein terveinä, arki luistaa hyvällä suunnittelulla ja kalenterista saattaa joskus löytyä päivä, jolle ei ole mitään merkintää.

Ruuhkavuodet, vihaan sitä sanaa. Oikeastaan inhoa näitä vuosia, joita parhaillaan elän. Elämäni on juuri sitä mitä en haluaisi sen olla; kiirettä, stressiä, suunnitelmia toinen toisensa perään. Hallitakseni jokaisen palasen, pitääkseni jokaisen narun käsissäni on pakko aikatauluttaa ja suunnitella. Elämässäni on säännöllinen päivätyö, lasten terveystarkastuksia, palavereissa ramppaamista, yhteishuoltajuuskuvioiden sovittelua, omasta terveydestä ja liikunnasta huolehtimista jne. Puhumattakaan päivittäisistä asioista, kuten ruoanlaitoista, kaupassa juoksemisista, ulkoiluista, pyykinpesusta, siivouksesta, kirpputorimyynneistä, huonekalujen metsästyksestä, bloggaamisesta, sähköpostien lähettelystä tai korvausten hakemisesta yhdestä jos toisesta suunnasta.

Sitten on niitä iltoja, jolloin kuumeisena, flunssaisena olen puoliksi unessa silittäessäni lasta iltalaulun aikaan. Sängyssään väsyneenä esikoulupäivästä makoileva tyttö tuumaa lopulta pusun saatuaan "äiti mene nukkumaan, oot ihan hirveän väsynyt". Sinä iltana äiti ei jaksa tarttua neuletyöhön, ei lukea sanaakaan kirjaa. Silloin on aikaa vain nukkua.

"Mä haluan sen taloni. Ja velattoman elämän. Sen tuoman vapauden. Sen, ettei tarvitsisi käydä tekemässä työtä, jota ei rakasta enää. Saisi lähettää lapset aamulla kouluun ja ottaa iltapäivällä vastaan. Että jaksaisi olla niille hyvä äiti. Mutta elämä on. Se on just nyt tätä." Kirjoitan ystävälle viestiin. Hänelle, joka tietää, tuntee ja ymmärtää. Muutaman viestin jälkeen tokaisen murheidemme loppuun "Mutta aikansa kutakin. Pakko on jaksaa meistä jokaisen omaa paskaamme."

Elämä on just tätä. Se on kylmiä syysaamuja, pikapestyjä tuulipukuja, pakastettuja makaronilaatikoita, junnaavia neuletöitä, loppuun saattamattomia Hello Kitty palapelejä, kesken jääneitä iltalauluja, pitkiä yöunia, sairauslomapäiviä ja tulevaisuuden haaveita. 

Se on elämää asunnossa, joka ei ole koti vieläkään. Se on selviytymistä maanantaista perjantaihin. Se on aamukiukkuja ja eron tuskaa. Se on tulevaisuuden odotusta, elämän rauhoittumisen toivomista. Se on haaveilua siitä, että jokaisen päivän voisi elää kuin viikonloppuisen vuorokauteni. Keskellä hiljaisuutta, oman käden työtä katsellen, rauhallisista aamuista tiskien äärellä nauttien, lapset koulumaailmaan lähettäen ja iltapäivällä lämpimän padan äärellä ilolla vastaanottaen.

Mutta juuri tänään se on pari mukillista jäätelöä, sohvalla makoilua, pitkiä päiväunia kuumetta parannellessa. Yhdet inkivääriteet sille!

Toivo; jokaisen naisen oikeus!

Uusi liesi. Jokaisen äidin, naisenkin oikeus on tehdä ruokaa toimivalla välineistöllä. Sellaisella, joka valmistaa mustikkapiirakan alle tunnissa, saa perunaveden kiehumaan nopeammin kuin puuliedellä valmistaessa. 

Väärin. En puhu uudesta hellastani. Puhun Toivosta. Sellaisesta ihmisestä, joka pitäisi  yksinhuoltajakorvauksen kylkiäisenä tarjota jokaiselle yhden aikuisen kotitaloudelle. Toivo on sellainen ihminen, joka tulee ovesta sisään omalla avaimella, riisuu kenkänsä opetetusti eteisen matolle, kävelee jääkaapille ja kyselee ruokaa. Äiti-ihmisen taloudesta toki löytyy aina purtavaa myös yhdelle Toivolle ja jälleen Toivo autuaan tietämättään syö hyvällä ruokahalulla suuren annoksen ruokahuijarin valmistamaa kesäkurpitsa-porkkana-kantarelli-lasagnea. Toivolla on asunnossa omat lasit, ne kaikista kalleimmat, hankalimmin pestävät ja epäkäytännöllisen rumat. Huomaathan kuvasta, Toivo-laseja on vain yksi keittiön hyllyssä, toinen kaatuilee tiskikoneessa.

Toivo on toisinaan tylsistynyt. Hänen onnensa on ihminen, jonka elämässä ei ole koskaan tylsää. Juuri viimeisen haarukallisen saavutettua vatsalaukun neiti kaivaa jokusen kipaleen viiskymppisiä ja hetkeä myöhemmin Toivo heittää autonavaimensa pöydälle, nappaa eteisestä perheautooni sopivat tilalle. 

Toista tuntia istun kipeän lapsen vierellä sohvalla, laiskottelen. Olen perin aikaansaamaton. Ovi kolahtaa jälleen, rahat on kadonneet Toivon matkassa. Sisään kannetaan jotain kauan odotettua ja etsittyä. Puolisen tuntia myöhemmin katselen Toivon touhuja ja keittiöni uudistuu jälleen. Hymy nousee kasvoille, yksi huoli vähemmän. Toivo saa palkkioksi loppusummasta jääneen euron ja toisen lautasellisen lasagnea. 

Hirveän mukavaa. Se kun on tuollainen Toivo. Sellainen, joka pistää tuulemaan silloin, kun itsellä junnaa paikallaan niin ajatus kuin aikaansaaminenkin. Toivo on sellainen ihminen, jonka kanssa ei saa riitaa aikaiseksi, joka jaksaa kuunnella ritinää ja kitinää, näkee maailman pessimistisen optimistisesti.

Ilman Toivoa vessassani olisi varmasti edelleen vanhat katkaisijat ja paloturvallisuudella pilaamaton valaisin seinässä. Ilman häntä keittiöni tiskiritilä valuttaisi edelleen ruostevesiä kolmattakymppiä käyvien kellastuneiden loisteputkikamaluuksien päälle. Antenninjohtoni olisi väärän mittainen ja se todennäköisesti luikertelisi valtoimenaan pitkin lattioita kuin pyton viidakossa. Asunnossani vaihtuisi ilman huonommin ja silakkapihvit olisivat edelleen kiellettyjen ruokien listalla puuttuvan liesituulettimen vuoksi. Pesuhuoneen katosta puuttuisi valaisin ja eteisessä roikkuisi edellisen omistajan jättämä puolikkaalla varjostimella varustettu retrolamppu. Ilman häntä asuntoni olisi valaistu tyystin vääränlaisilla lampuilla enkä vielä tänä päivänäkään lukuisten oppituntien jälkeen ymmärrä tuon taivaallista lumeneista ja kelvineistä. Ilman Toivon aikaansaamista asuntoni myyntiarvoa ei ainakaan lisäisi viimeisiään kiskova liesi, jolla asukas on kituuttanut nuukuuksissaan vuotensa. Ensitalvenakin tärisisin vielä lukuisien kirosanojen verran lämmitystolppani äärellä ilman Toivon tarjoamaa apua.

Pari kakkua, villasukat tai kattilallisen soppaa voi saada Toivo hyvitykseksi myös säännöllisestä nurmikoiden leikkuusta, raivonpurkausten tai epätoivoisten kyynelien vastaanottamisesta. Toivo joutuu toisinaan toimimaan hormonimyrkyjen taltuttajana ja väsymyskiukkujen voodoonukkena. Hän yrittää ymmärtää kaksikymmentäseitsemänvuotiaan äiti-ihmisen murheita niin hyvin, kun kaksikymmentäkaksivuotias yksin asuva mies vain voi. Toivo osaa esittää hyvin ymmärtävää.

Toivolta voi pyytää mitä vain. Voi sanoa suoraan kun haluaa olla yksin, voi kertoa kun haluaa kramppaavia pohkeita hierottavan, voi pyytää yhtäkkisesti seuraksi Särkänniemen huvituksiin. Toivo tunnustaa jopa kavereilleen olevansa naapurineukon kanssa vadelmia noukkimassa tai sotkemassa fillarilla pitkin metsäteitä autiotalojen perässä. Toivon seurassa voi haista juuri niin miehekkäältä, kuin nainen vain osaa, puhua mitä sylki suuhun tuo. 

Oikeesti. Jokainen nainen ansaitsisi tuommoisen Toivon!

(Hölyn)pölyä!

 

Muistan pari vuotta sitten kauhistelleeni erään kauppaketjun siivoustutkimuksen tuloksia. Tuolloin imurointikerrat kuukaudessa pystyi kepeästi laskemaan yhden käden sormissa, toisinaan homman sai mahdutettua ehkä pariin kertaan. Tosin silloin kodissani oli kodinhoitohuone, johon kuraiset kengät riisuttiin ja pyykkikone odotti heti ovesta astuessa. Nykyään kurakamppeet kiikutetaan toisen kerroksen perimmäiseen nurkkaan puhdistumaan. 

Se oli aikaa, jolloin kodissani oli verhot jokaisessa huoneessa, mattoja lattialla, turhaa tekstiiliä nykyiseen mittakaavaani nähden järkyttävän paljon. Tuolloin kuivasin pyykit takkahuoneessa ja imuroin kerran vuodessa parin sentin kerroksen harmaata haituvaa takan päältä. Imuroinnin tarpeen arvioin nurkissa vilisevistä villakoirista ja jalanpohjiin tarttuvasta hiekasta. Hetkestä, jolloin ymmärsin imuroinnin tarpeen olevan akuutti, saattoi kulua vielä muutama päivä asiaa kypsytellen..

Mietitäänpäs. Koska olet viimeksi tampannut petauspatjasi? Koska olet viimeksi pessyt mattosi? Koska olet viimeksi tampannut sänkysi patjat? Koska olet viimeksi puistellut ikkunaverhot? Koska olet viimeksi imuroinut lampunvarjostimet? Entä sen korkeimman kirjahyllyn päällisen tai pyykkikoneen taustan? Koska pyyhit maustehyllysi? Entä vaatehuoneesi hyllyt? Koska viimeksi veit sohvatyynyt pihalle ja imuroit sohvan?

Omasta puolestani, nykyisessä elämässä. Imuroin 2-3 kertaa viikossa, en käytä mattoja, verhoja vain akustisesti välttämättömät. Puistelen verhot ennen jokaista imurointikertaa. Tamppaan petauspatjat lakanoiden vaihdon yhteydessä, imuroin patjat samalla. Sohvan imuroin kerran viikossa, samoin kirjahyllyt kauttaaltaan, lamppujen pääliset, lattialistoja unohtamatta. Muut tasopölyt avohyllyistä ja tasoilta poistan jokaisella imurointikerralla. Viikoittain puistelen irtotekstiilit sohvatyynyistä päiväpeittoon. Pyykkihuolto hoituu kokonaisuudessaan pesuhuoneessa.

Joku voisi kuvitella siivoushulluksi, mutta päinvastoin. Terveydentilan muovaamasta pakkoratkaisusta voi paremminkin puhua. Moni varmasti jo ajattelee miksi ihmeessä jupisen tällaisesta asiasta. Puhun terveydestä, hyvästä sisäilmasta ja pölyn vaikutuksesta mokomaan. Eilisen aamun viimeisen puolituntisen ennen töihin rientämistä kulutin ystäväni imurin kanssa, kylmähiki otsalta ulos puskien, henkeä puuskuttaen. 

Ei ole kyse leikistä. Katso alimmaista kuvaa ja mieti. Yllä mainituilla kuukausia kestäneillä siivoustottumuksillani, materiattomassa kodissani yhdellä imuroinnilla säiliöön kerääntyy alimman kuvan osoittama määrä pölyä. Painotan teemoja materiaton, vähätekstiilinen ja maksimissaan kolmen päivän imurointiväli. Jokaisella kerralla olen yhtä hämmentynyt asiasta. Mieti ja tartu imuriin, hyvinvoinnin tähden.

Olen.

 

Olen kokenut ensirakkauden huuman.
Olen antanut elämäni, minuuteni lapsilleni. 
Olen tullut petetyksi, päin naamaa kusetetuksi. 
Olen tullut loukatuksi, satutetuksi, kuten moni muukin nainen.
Olen elänyt elämää kulissi-onnessa.
Olen pystynyt keskustelemaan, esittämään anteeksi antanutta vaikka sisälläni kiehuu.
Olen myynyt osuuteni halvalla vapautuakseni menneestä elämästä.
Olen suostunut liian pieniin korvauksiin säilyttääkseni sovun välillämme.
Olen luopunut lemmikeistäni elämäntilanteen muututtua, uskoen näille paremman tulevaisuuden ja kuullut tovin päästä olevani vastuuton, toisten nurkkiin eläimensä hylkääjä.
Olen kyyneleet poskilla rapsuttanut viimeisen kerran lopulta eläinkotiin saattamaani koiraa.
Olen rauhoitellut viikottain koti-ikävää oirehtivia, juossut yöhuutojen vierelle.
Olen uskotellut hyvää, luonut kaunista kuvaa maailman menosta vaikka sydämeni on täynnä inhoa. 
Olen pyrkinyt tulemaan toimeen vartin viikossa, yhteistyössä.
Olen joustanut paljon, antanut muiden päättää.
Olen ollut viikonloppuina erossa lapsistani korkeintaan yhden yön.
Olen kerran myöhästynyt sovitusta aikataulusta, kuullen muistutuksia vielä vuoden jälkeenkin.
Olen saanut huomata kuinka jokainen netissä julkaistu päivitykseni, kirjoitukseni on talletettuna kovalevylle.
Olen kuullut lakipykälistä, syytetty kotirauhan rikkomisesta.
Olen kuunnellut sääntöjä, määräyksiä siitä mitä saan julkaista blogissani.
Olen yrittänyt ymmärtää, ettei entisen pariskunnan ole soveliasta käydä yhteisen kummilapsen juhlissa samanaikaisesti.
Olen saanut määräileviä ja uhkailevia viestejä jokaiseen viestintävälineeseen.
Olen kuullut näyttäväni 12-vuotiaalta pojalta, ruipelolta, muodottomalta yksilöltä.
Olen ihminen, jota ei halua nähdä silmissään.
Olen vastenmielinen, mielisairas, hullu ämmä.
Olen saanut kokea menneeseen liittyneiden ihmisten yhä välittävän, tukevan ja kannustavan.
Olen menneiden kahden vuoden aikana kuullut olevani hyvä vain yhdessä asiassa; äitiydessä.

Tänään sunnuntaina pysäköin autoni pihatien päähän, etten jalallanikaan astuisi tontille, erehtyisi kynnyksen yli. Olen vartin ajoissa, saan avoimesta auton ovestani kirosanojen vyöryn, kysymyksen mahdollisesta kellon rikkoutumisesta. Lopulta pyyhin konepelliltäni räkäklimpit, puistelen kyydistä autoni matolle heitetyt koiran jätökset ja vaikenen hiljaa, ilman vastarintaa. Ilmeisesti mokasin, jälleen.

Illalla hymyilyttää, tavattoman paljon. Ehkä sittenkin olen hullu, päästäni vialla. Uskallan tuoda totuudet julki, kaikkien silmille. Olen vahva, sisukas, omillani. Seison tukevasti jalat maassa, tavoittelematta ainuttakaan pilveä taivaalta. Elämässäni on kaikki mistä olen koskaan haaveillut, yhtä hirsitaloa lukuunottamatta. 

Voin purkaa pahan olon, ihmetykseni ja murheeni suvulle, perheelleni. Voin nauraa kanssa ystävien, kertoa heille kaiken. Ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka tukee, välittää, luottaa ja arvostaa. Heidän vuokseen mustat pilkut elämän pyörteissä väistyy unholaan kerta toisensa jälkeen. Heistä saan voimaa, jaksamista, uskoa parempaan.

Kirjoittaessa itken ja hymyilen. Elämä on liian lyhyt turhalle synkistelylle ja murehtimiselle! Kiitos. Kaikesta. Elämä.