Piste, jossa on annettava vain elämän viedä

Olen ollut kaksi päivää sairauslomalla. On ollut aikaa miettiä metsissä kulkiessa. Pohtia elämää tällä hetkellä. Herätä siihen todellisuuteen, jonka olen sulkenut salaa mielestäni. Kipeään totuuteen, että ainut parannus sairasteluun on suuri muutos elämässä. 

Jokaisena maanantaina. Parin päivän kotona olemisen jälkeen olen töihin mennessä pirteä, innoissani, halailen lapsia ja jaksan aidosti olla läsnä. Muisti toimii, niin tämän kuin seuraavienkin päivien tapahtumien osalta. Merkitystä ei ole onko takana hyvin vai huonosti nukuttu yö. On mukava olla töissä, lasten luona. 

Menee tunti tai kaksi. Aloitan haukottelun. Pilvet ilmaantuu työviikkooni. Haukottelen päivän aikana kymmeniä kertoja, olo on tokkurainen ja väsynyt. Unohtelen asioita paljon, en muista puoliakaan siitä mitä pitäisi. Tarvitsen kalenteria muistuttamaan pukukopin seinälle ja silti unohdan mitä iltapäivällä tapahtuu. 

Ulkoiltuani pari tuntia aamupäivällä haukottelu alkaa vähentyä, pilvet kadota näkökentältäni. Hetken on kirkasta, kunnes palaan kolmen tunnin kuluttua sisälle. Syön vatsani täyteen ja istun lepohetkellä lapsen vieressä tai luen kirjaa. Usein tuntuu siltä, ettei happi yksinkertaisesti riitä. Seinät kaatuu päälle, henki salpaantuu. Availen ovia ja ikkunoita, etsin tauolla tilaa, jossa olisi hyvä olla. Haukottelu jatkuu ja välipalalta rappuset ylös kiivetessä jalat on kuin valettuna betoniin. Ihminen, joka juoksee kepeästi kymmenen kilometriä ei jaksa puuskuttamatta kävellä pariakymmentä porrasta.

Ilman kirjanpitoa en pysyisi iltapäivisin laskuissani. En muista puoliakaan päivän tapahtumista ja kertoakseni yksityiskohtia tarvitsen työkavereiden muistuttelua. Silti unohdan asian, josta on puhuttu vain hetki aiemmin. Viikon edetessä muistikapasiteettini pienenee päivä päivältä, sumu pään sisällä sakenee ja perjantaina iltapäivällä on turha edes ajatella mitä seuraavalla viikolla tapahtuu.

Eilen asioita pohtiessa heräsin kauhuun. En muistanut viimeisimmän työpäiväni iltapäivästä mitään. Istuin töissä ulkosalla penkillä, koitin päästä yli pesuaineen aiheuttamasta hengenahdistuksesta ja "jalattomuudesta". Kohtauksen jälkeisistä hetkistä ei ole muistikuvia. En muista mitä olen puhunut, en miten olen tullut kotiin tai selvinnyt illasta. Se on pelottavaa. Erityisesti tässä työssä ja elämässä.

Eilen istuin lääkärin tuolilla. Painon tunnetta keuhkoissa, hengenahdistuskohtauksia, tykytystä, muljahteluja, näköhäiriöitä, tuntopuutoksia, pyörrytystä, ajoittaisia ohimeneviä ihoreaktioita, muistikatkoja. Ontelot täynnä, kurkku ärtynyt, veren maku suussa, ääni käheä, hengitysäänissä hieman häikkää. Kysyi vielä miltä tuntuu.

Lääkäri sanoi sen ääneen, jonka itsekin tiedän. Tästä sairaudesta en parane, se seuraa elämäni loppuun asti. Työssäni en voi jatkaa, se on todettu. Olen sairastunut ihmisistä, ympäröivästä maailmasta, rakennuksista. Sairaus pahenee nykyisessä työssänikin ja lopulta sulkee kokonaan yhteiskunnasta. 

Moni on sen sanonut ennenkin, itsekin tiennyt vaikken halua asiaa hyväksyä. Siinä hetkessä tippui lattia jalkojen alta. Ajoin tuttuun ja turvalliseen paikkaan, keskelle hiljaisuutta. Pysäytin auton, itkin ja huusin käheällä kurkullani minkä jaksoin. Avasin oven, nousin keskelle metsää ja hengitin syvään. Parinkymmenen minuutin kuluttua olin rentoutunut, ympärilläni oli ilmaa, jota on helppo hengittää. Monien tuntien kuluttua, useiden lumisten polkujen kulkemisen jälkeen koin olevani hetkellisesti terve, hyvinvoiva ja oma itseni. Tuon tunteen, kun pystyisi säilyttämään.

Lääkärin sanoin; olet nuori, vaihda työtä vaikkei se helppoa olekaan, lähde opiskelemaan jotain aivan muuta, tee elämästäsi sellainen missä on hyvä olla. Olen lähellä päätepistettä, jossa on vain annettava elämän osoittaa mihin tulevaisuus johtaa.

Riittävän hyvä itselleen

Aloitetaan hetkestä, jossa erosin. Teinirakkaus muuttui aikuisten elämäksi, tuli perhe, elukat ja mukulat. Oli työt, huolet, kasvukipuilut. Lopulta paikannus ei löytänyt enää samaan pisteeseen, kodiksi kutsuttuun lämpimään paikkaan. Oli kylmää, pelottavaa ja ahdistavaa. Oli kyyneliä, epätoivoa ja pimeitä öitä. Sisimmässäni olin tiennyt jo kauan, hiljaa valmistautunut, kylmännytkin. Tiesin kuitenkin, että valoon on vielä matkaa paljon.

Tuli kevät. Rikki revitty sydän, kipeät haavat auki katsoin viimein tulevaisuuteen. Remontoin asuntoa, nautin elämästä. Siitä omasta ja niin tärkeästä. Sinä kesänä vietin kaiken vapaa-aikani lenkkitossut jalassa tai terassilla. Seikkailin ympäri kaupunkeja, tutustuin uusiin ihmisiin, koin paljon uutta ja mielenkiintoista. Elin kuin kuusitoistakesäinen, kymmenen vuotta myöhässä. Flirttailin, tutustuin, hain ja sain huomiota, elin joka päivän täysillä, aidosti ja tunteella. Se vuosi on jäänyt aurinkoisena mieleeni, hyvällä taaksepäin kelaillen.

Päälimmäisinä muistoina avoliiton loppupuolelta on kuitenkin auki revitty sydän; koin etten riitä, ole tarpeeksi hyvä, riittävän kaunis, sopivan kokoinen. Se ihminen, johon oli luottanut ei lopulta ollutkaan luottamuksen arvoinen. Ne arvet säilyy sydämessä aina. 

Eron jälkeen keskustelin paljon eronneiden ihmisten kanssa, petettyjen, hylättyjen, jättävien ja pettäjienkin kanssa. Lastensa äidin pettämä mies itki hiljaa pimeässä saunassa neljä vuotta eron jälkeen, torin reunalla pintaliitäjämies kyynelehti kalliin puseronsa kauluksiin viimeiset hyvästit tyttöystävälleen, naistenmiehen komean kuoren alta paljastui rutkasti ruvella olevia haavoja, kahden pienen lapsen isä itki viinilasin äärellä kolmelta yöllä niskaan kariutuneen suhteen myötä kaatunutta jättivelkaa hulppeasta omakotitalosta, eräs myönsi lopulta ääni väristen olevansa vielä liian lukossa uuteen suhteeseen. 

Ei ollut yksi eikä kaksikaan kertaa, kun kohtasin työstä tutun ihmisen viikonloppuriennoissa. Työssäni olin nähnyt vain pintaraapaisun elämästä, kenties pystyssä tiukasti seisovia kulisseja auvoisesta perhe-elämästä. Oli niitä perheitä, joita olin ihaillut suuresti. Baaritiskillä pilkun aikaan väsyneenä itkevä äiti ei enää vakuuttanut onnellisuudesta puhumattakaan siitä toisen perheen kulissionnen isästä, joka yrittää vokotella lapsensa kasvattajaa tanssilattialla.

Ne kaikki kokemukset, keskustelut ja vuodatetut kyyneleet paransi toinen toistaan enemmän omaa sydäntäni. Jokaisen aamuun kääntyneen yön jälkeen olin onnellinen, rikkaampi ja elämää nähneempi. Olin kurkistanut ihmisen sydämeen, nähnyt kivut ja pettymykset. Jokaisella kerralla kiitin omasta elämästäni, jossa olin vain yksi muiden joukossa. Niin iloissa kuin suruissakin. 

Tärkeää oli saada kokea myös hyväksytyksi tulemisen tunne. Olla juuri siinä hetkessä enemmän kuin osasi odottaa, kaunis, mukava, hyvä ja paljon enemmänkin. Saada se tunne, että kelpaan, riitän ja olen toivottu ihminen juuri niihin hetkiin. Päälimmäiseksi jäi tunne, että ihminen, joka kelpaa itselleen ja on sinut itsensä kanssa kelpaa myös osaksi muiden ihmisten palapeliä.

Erosta on kulunut jo kauan. Ihmiset ympärillä utelee, ehdottelee kivalta vaikuttavia miehiä. Miettivät miksei mistään nappaa. On kysytty treffeille kirjaston parkkipaikalla, on vaihdettu merkitseviä katseita, on kysytty nuotiolla jälleennäkemisiä, on tervehditty tuntemattomia hedelmätiskillä pilke silmäkulmassa, on kuultu räkä poskella umpihangessa juosten edestä kuinka olen juuri se nainen, jonka tuo mies elämäänsä tarvitsisi. Ja se Tinder. Se, jota huvittuneena koitin uudenkin kerran. Muutaman sadan kielteisen pyyhkäisyn jälkeen tilanne näyttää nollaa. Tai no olkoon, yhden kanssa keskustelen satunnaisesti kaverillisesti urheilusta ja elokuvista, joista en oikeasti tiedä mitään.

En osaa ajatella elämää rakastuneena. Ihanaahan se olisi, jos joku silittäisi hellästi sormenpäillä selkää, lämmittäisi viluista nukkujaa öisin, tekisi joskus ruokaa tai viikkaisi pyykit, lämmittäisi saunan lenkiltä tulijalle tai ihan vain kysyisi illalla miten päivä on mennyt. Muttakun se parisuhde ei ole pelkkää silittelyä tai kauniita sanoja, se on niin paljon muutakin.. Juuri sitä iloa ja onnea, surua ja pettymistä vuosi toisensa perään. 

Eletyt vuodet on muovannut omasta sydämestäni ja mielestäni levollisen. En ole missään vaiheessa etsinyt suhdetta, en koe sitä tarvitsevani. En unelmoi löytäväni itseäni valkoisessa puvusta alttarilta tahtomasta ketään puolisokseni tai ketään korvaamaan lapsilleni päivittäistä isä-kontaktia. 

Oikeasti näin on äärettömän hyvä elää, suosittelisin tätä tapaa muillekin mielelläni. Elämässäni on rakkaat lapset, joukko hyviä ystäviä, tärkeät sukulaiset ja työn puolesta tulevat sosiaaliset kontaktit. Illalla sohvan nurkkaan on ihana käpertyä, vilttiin kietoutuneena elämänsä tärkeimmän ihmisen kanssa. Itsensä.

P*ska vuosi, mutta tulipahan elettyä!

Vuoden vaihtuessa istuin vanhempieni sohvalla kirjoneulepaitaa neuloen. Lapset nukkui, pari lasia kuohuvaa pisti naurattamaan. Puolilta öin kuului rakettien pauketta ulkoa, liki huokaisin helpotuksesta uuden vuoden astuessa kuvioihin. Keskeytin työni ja lähdin ulos katsomaan pimeyteen isäni seuraksi, kuinka elämäni surkein vuosi katoaisi pian unholaan.

Tammikuussa olin loppu, uupunut. Oli päiviä, jolloin en meinannut jaksaa tuolilta nousta. Keho oireili voimakkaasti, merkit ymmärsin vasta myöhemmin. Joissakin päivissä oli virtaa, jaksamista, saatoin juosta puolimaratonin talvipakkasessa. Samoihin aikoihin tutustuin uuteen ihmiseen, joka kulki tukien heikoimpinakin päivinä puolet vuodesta.

Helmikuussa aloitin jälleen materian minimoimisen. Muutaman kuukauden kestäneen kirpputorimyynnin jälkeen kodistani oli vuoden aikana kadonnut pitkälti kolmattatuhatta tavaraa. Saman kuukauden aikana kyyneleet poskilla, ääni väristen, lukuisien riitojen päätteeksi hyvästelin viimeisen kerran uutta kotia etsimään lähteneen koiran ja illalla huuhdoin viinillä ystävien seurassa kyyneleet alas kurkusta. Jaksoin viimein hengittää.

Maaliskuussa materiattomassa kodissa pohdin entistä enemmän miten elämästä voisi tehdä onnellisemman ja kiireettömämmän. Mistä löytää pysyvän onnen, mistä se rakentuu, mitä siihen tarvitaan? Edelleen jatkan vastausten etsimistä.

Huhtikuussa terveys romahti. Muutamina yön tunteina luulin kuolevani, avasin kotini ovet vieraille ihmisille ja sain paljon apua läheisiltäni. Näiden viikkojen aikana kodistani kärrättiin ulos rakkaudella haalittuja huonekaluja, koin päivittäin olevani huono äiti ja kestävyyskuntoni vajosi pohjamutiin. Sohvalla vietettyjen viikkojen aikana kirjoitin puheen hääparille, mietin kahden ihmisen välistä suhdetta ja omaa näkemystäni parisuhdeasioihin.

Toukokuussa tein paluuta töihin. Huonoin seurauksin. Sairausloma jatkui jatkumistaan, epätoivo terveydestä valtasi mielen. Yksi askel eteen oli kaksi taaksepäin. Kotona makoilun lomassa sain vessaremontin ja keittiön viimeistelyt pakerrettua päätökseen henki pihisten, kirjaimellisesti.

Kesäkuussa palaset alkoi aueta terveyteni tiimoilta. Vuosia jatkunut kemikaaliton elämä, materiattomaan elämään pyrkiminenkin oli ehkä viestejä keholta lähestyneestä vaarasta. Alkoi taistelu kemikaaleja, maailmaa hallitsevia hajusteita vastaan. Päivä päivältä oloni koheni, ainoastaan työ sai jälleen kunnon romahtamaan. Kuun lopussa annoin viimein periksi ja pyysin siirtoa toiseen työyksikköön. Tuntui pahalta hyvästellä pieniä ja isoja ihmisiä tuttujen seinien sisäpuolella. 

Heinäkuussa olin vuoden ainoan kerran baarissa, josta pakenin hengenahdistuksissani terassin reunamilta hämärtyvään yöhön. Sinä iltana palasin elämässä kymmenen vuotta taaksepäin kotikylille, perinteiseen tapahtumaan, tuttuihin ympyröihin. Silloin tunsin olevani jälleen kotona, omassa kylässäni. Perinnetilalla latasin akkuja useana viikonloppuna. Iloa elämään toi myös ystävän pyöristyvä vatsanseutu.

Elokuussa tuo kummityttöni syntyi. Luovuin monista huonekaluista, koti muuttui yhä tyhjemmäksi. Aloitin työn uudessa yksikössä, löysin hukutetun paikkani uudelleen. Elokuussa totesin, ettei sydäntä voi pakottaa rakastumaan, jos se ei kykene, pysty tai jaksa. Jaoin tosiasiat miehen kanssa, josta joku saa vielä täydellisyyttä hipovan aviomiehen itselleen. 

Syyskuu oli synkkä. Syksy hiipi yhä lähemmäksi. Pääni täytti sadat ja jälleen seuraavat kysymykset, epätietoisuus ja pelkokin. Hetkittäin tuntui, etten kestä enää kaikkea stressiä ja tietoa, joka töideni puolesta langetetaan. Lääkäri määräsi pienen sairausloman niin fyysisten oireiden, kuin elämäntyön aiheuttaman paineen vuoksi. Olin paljon metsissä, yksin, hiljaisuudessa. Sitä pääni ja kehoni kaipasi totisesti.

Lokakuussa huomasin vaa'an lukeman kipuavan yhä ylemmäs. Olin samalla onnellinen jokaisesta 10 kilometrinkin juoksulenkistä. Olotilat suhasi edelleen harjalta kellariin ja takaisin, jokainen päivä oli arvoituksensa. Opettelin nauttimaan niistä onnen hetkistä, joita arkipäiviini mahtui. Koti-ikävä paisui entisestään ja unelmieni pihapiiri tuotti karvaan pettymyksen.

Marraskuussa pimeyden sijasta alkoi valoa pilkahdella. Fyysinen kunto alkoi viimein kohentua oman tiedostumisen myötä, stressin hellitettyä. Tulevaisuudestani pienimmät palaset tuntuivat loksahtavan kohdalleen. Vietin puolitoistavuotta myöhässä tupaantuliaisia muutamille ystäville. Kirjoitin tuhansia lukijoita saavuttaneen pätkän sijaisvanhemmuudesta, joka herätti laajasti keskustelua. 

Joulukuussa nukuin ystävän vierellä taivasalla paukkupakkasessa, nollasin päätäni syksyn stressistä. Heräsin todellisuuteen tyttären lähestyvästä koulutaipaleesta, podin jälleen epätoivoa talon etsinnän kanssa. Joulujuhlissa olin ylpeä syksystä, josta oli lopulta selvitty. En saanut ainuttakaan joululahjaa ja joulutohinat nollasin yksinäisten iltanuotiolla.

Mennyttä vuotta jään tuskin kaipaamaan. Pääpiirteittäin vuosi oli melkoisen surkea joka kantilta. Menneen vuoden aikana olen kuitenkin oppinut valtavasti asioita; tuntemaan itseni paremmin, kuuntelemaan sydäntä, toimimaan tunteella, kuuntelemaan kehoa ja mieltä, heittäytymään hetkeen, pitämään kiinni läheisistä, sanomaan asioita ääneen, aukomaan kipeimpiäkin solmuja, riitelemään tarpeen vaatiessa, aloittamaan jälleen puhtaalta pöydältä. 

Elämästä ei tule koskaan valmista. Tulevaisuutta ei voi ennalta arvata. Vuoden vaihtuessa tunnelma oli kevyt, koska menneen vuoden oli valmis sulkemaan menneisyyteen, aloittamaan uuden ja taatusti paremman vuoden.

Tulevalta vuodelta toivoisin itseni ja läheisteni sydämien sulavan, sotakirveiden laskeutuvan, menneiden ikävyyksien unohtuvan, terveyden lisääntyvän, sairauksien katoavan, onnellisuuden ja rakkauden moninkertaistuvan.

Lupaan, että tästä vuodesta tulee edeltäjäänsä parempi! 

Ps. Jouluaattona vannoin etten kykene neulomaan kirjoneuletta, alin kuva osoittaa välipäivien puuhastelut. Älä koskaan sano ei koskaan...

Ojasta allikkoon ja sieltä takaisin - asiaa ehkäisystä

On asioita, joista ei puhuta ääneen. On itsestään selvää, että melkoisen moni maamme kansalainen on saanut alkunsa silkkana onnenpotkuna tai vahingonlaukauksena, kuinka sen nyt muotoileekaan. On myös perin tavallista ja suositeltavaakin, että pariskunnat tai peräti yksin elelevät vannoutuneet "en kyllä ikinä hanki parisuhdetta"-ihmiset käyttävät ehkäisyä mikäli ei jälkeläisiä tähän maailmaan halua saattaa tai köyttää pöksyjään piukasti paalinarulla umpisolmuun. Miksi näistä asioista ei saa puhua ääneen?

Omalla kohdallani olen läpi käynyt ennen lapsen syntymää liki kaikki mahdolliset ehkäisymenetelmät. Nähty on kaikki luonnolliset ja luonnottomatkin vaihtoehdot, kerta toisensa jälkeen hormonit pisti koko kehon sekaisin. Lopulta aikansa odotettuaan tytär ilmoitteli tulosta ja elämä raskauden kanssa oli yhtä juhlaa. Ei kipuja, ei kärsimyksiä. Niitä kuukausia jäin tottavie kaipaamaan.

Kolme kuukautta synnytyksen jälkeen, täysimetyksestä huolimatta podin jälleen ensimmäiset päivien pituiset sängyssä itkemiset silkasta kivusta. Olenkin monesti ajatellut, että synnytys oli itselleni helppo ja supistukset oli kuin entuudestaan tuttuja. Oikeita hengitystekniikoita olin käyttänyt tiedostamatta jo vuosia rentouttaakseni lantion seutuvia. Yhdet kuukautiset pyörittyäni, kirottuani ne ihmiset alimpaan helvettiin, jotka vannoivat kipujen jäävän synnytyssaliin olin valmis koittamaan hormonikierukkaa.

Olen paljon keskustellut niin naisten kuin miestenkin kanssa ehkäisyasioista. Huolestuttavan vähän miehet jaksavat asialla päätään vaivata, lähinnä naisten hoidettavaksi homma tuppaa kallistumaan. En puhu nyt ainoastaan kymmenen vuoden avioliiton nähneistä miehistä vaan myös viikottaisia yökavereita hakevista Tinder-saalistajista. Lopputulemalta on ollut melko yhdentekevää onko miehellä ollut lapsia vai ei. Keskusteluissa on monesti puhuttu nimenomaan raskaudenehkäisystä, hyppykupat ja kuudet kaverit on unohdettu lähes täysin. Kaikkia miehiä moittimatta on joukossa myös niitä valveutuneita yksilöitä, joilla yöpöydän laatikko on yhtä säntillisesti varustettu kuin tärkeimmän työkalupakin sisältö. 

Toki miehillä on omat murheensa, mutta monesti on saanut puhista tätä luojan lykkyä syntyä naiseksi. Samojen asioiden kanssa puhisee valtaosa tuttavapiiristäni enkä ole suinkaan ollut yksin ehkäisypulmien kanssa. Hyvin harvalle tuntuu löytyneen sitä oikeaa ja keholle sopivaa ehkäisyä. Sivuvaikutukset tuntuu olevan toinen toistaan hurjempia ja melkoisen usein lopulta sallittu raskaus on yhtä suuri helpotus kuin itselleni oli aikoinaan. 

Ensimmäinen hormonikierukkani tuli keväällä tiensä päähän, tai no aikaansaamattomuuteni vuoksi vasta tänään. Monelle kaverille naureskelin, että alkuperäisessä suunnitelmassani juuri nyt tarkoitukseni oli hankkia itseni raskaaksi toiseen kertaan. Ei mennyt ihan kuin Strömsössä tämä ajatus... Pohdittuani rapiat viisi vuotta Mirenan hyviä ja huonoja puolia, elämää kierukan kanssa ja ilman en ollut lainkaan varma vielä odotustilassakaan vaihdetaanko kierukka vai otetaanko kokonaan pois. Oven avautuessa, kutsun käydessä kuin salamana olin varma päätöksestäni. 

Hormonikierukka on itselleni sopinut vaikka monelle muulle senkin sisältämä hormonimäärä on liikaa. Ensimmäisen vaikean vuoden jälkeen elämä on ollut suorastaan helppoa ja huoletonta. Luonnollinen ehkäisymenetelmä olisi toki herne polvien välissä, mutta kiusanani olevia kiputiloja se ei valitettavasti korjaa.

Iskin takapuoleni lääkärin penkkiin ja päästin suustani sen lauseen, jota olin parin vuoden ajan pohtinut ja kyseenalaistanut. Vartin kuluttua olin ulkona ovesta, kevein mielin ja helpottuneena. Nyt voin sulkea silmäni asialta, elää helppoa ja huoletonta elämää seuraavat viisi vuotta. Ja onnekkaana sanoa ihmisille, että olen löytänyt ehkäisymenetelmän, jonka kanssa on sinut niin keho kuin mielikin.

Kaksi yksinäistä / Korteniemen perinnetila

Mieli huusi hiljaisuuteen. Joulukuun jatkunut itsestä riippumaton hulabaloo purkautui joulupäivän aamuna. En omista joulukoristeita, -verhoja enkä juuri joulumieltäkään. Muutaman paketin päälle kietaisin juuttinarut, ärsyynnyin päivä toisensa jälkeen naapuruston valosirkuksesta, niukin naukin selvisin töissä joulujuhlasta. Ruokakaupoissa ei ole uskaltanut kuin silmät puolittain kiinni juosta läpi enää viikkoihin. En kestä joulua, en tottavie. 

Tallustin jalan alla pakastuvaa sammalikkoa pitkin. Ritisi rentouttavasti korvaani, jääriisteet kenkien alla järvellä puhui omaa kieltään. Kuuntelin Korteniemen perinnetilan hiljaisuutta, jutustelin joulupukkia muistuttavan retkiluistelijan kanssa, nautin yksinäisyydestä. Näky oli niin toinen kuin kesällä, luonto oli hiljaa ja ilta tummui aikaisin. Nurkat nukkui horroksessa, kukaan ei toivottanut tervetulleeksi.

Saavuin lopulta nuotiolle. Hiljattain saapunut retkeilijä tervehti hiljaa, näytti kaipaavan yksinäisyyttä. Istuin toiselle puolen nuotiota kuin anteeksi pyydellen vaikka kuulin olevani tervetullut. Huokaisin hiljaa, kerroin miten pääni on niin kaivannut hiljaisuutta. Hän naurahti, viikon matkalla ollut oli tankannut mielensä luonnon äänillä ja yksinäisyydellä ajatuksena palata pian kaupunkiin. Muutamassa lauseessa lukot murtuivat, puhuimme samaa kieltä.

Kului tunti, lopulta kolmas ja neljäskin. Kaksi toisilleen tuntematonta jouluahdistunutta saman nuotion äärellä. Hiljaisesta miehestä kuoriutui ajatteleva ja opettavainen toveri. Naurettiin monet kerrat, ymmärrettiin toistemme ajatuksia ja tuntemuksia, puhuttiin samalla kielellä. Harvoin saa kokea mitään tällaista tuntemattoman ihmisen kanssa. Lopulta termospullosta tippui viimeiset tipat kuppiin, oli aika pakata kimpsut ja kampsut.

Se hetki oli haikea. Siinä vierellä oli tunteja ollut ihminen, joka jäi varmasti iäksi mieleeni. Sellainen ihminen, jonka oppi muutamassa tunnissa tuntemaan paremmin kuin toisia oppii vuosiin. Tyyppi meni sydämeen asti, jonne harva yltää. Iloisten heippojen jälkeen, parin kysymyksen saattelemana lupasin ensi kesänä olla takuulla samassa paikassa niin monena viikonloppuna.

Pois päin kävellessä jäin seisomaan metsän reunalle. Toinen yksinäinen istui pimeässä illassa räiskyvän nuotion äärellä kirkkaan tähtitaivaan alla. Hymyilin ja jatkoin matkaani. Sammal ritisi jalkojen alla illan pimentämässä metsässä. Jatkoin jälleen yksin, omia polkujani kulkien. Onnellisena ja rentoutuneena, hyvästä seurasta nauttineena. Ehkä me ensi kesänä jälleen tavataan.

Ensimmäiset kaverisynttärit eskarilaiselle

 

Olen kuullut vanhempien sanovan kaverisynttäreitä maanpäälliseksi helvetiksi. Enkä ihmettele, eiliset juhlat hirvitti hieman jopa ammattikasvattajaa. Pari viikkoa sitten hammasta purren ostin tyttären kanssa Frozen-kutsukortteja Prismasta. Ynnäsin askartelutarvikkeiden hintoja ja omaa jaksamistani. 4,20e maksava kahdeksan kutsun paketti sujahti kärryyn. 

Suunniteltiin yhdessä tulevaa. Kauhukuvissani näin hirveät määrät tyhjiä pillimehupurkkeja, hajonneita leluja, kermalla lähmittyjä seiniä ja tahmaisia lattioita. Lapsi sai ostaa pillejä ja servettejä kaupasta, pussillisen ilmapalloja ja sydänkoristeita mokkapaloille. Kaikkien prinsessojen suruksi näissä juhlissa ei syötäisi kertakäyttöastioilta, se oli ehdoton raja hömpötyksille. 

Kaupat pursuaa synttärikrääsää. On viirinauhaa, tiaraa, hattuja, lahjapusseja, kiitoksia ja kutsuja jos jonkinmoisia. Katsellessani hyllyjä viherpiipertäjäsilmin, totesin lapseni saavan melko minimalistiset syntymäpäivät. En nähnyt mieltä hankkia tavaraa, joka on yksien juhlien jälkeen silkkaa jätettä. Puhumattakaan miten mauttomilta kaikki hyllyssä lojuva krääsä näyttikään. 

Yksi toisensa jälkeen tyttöjä tupsahteli huusholliin. Lopulta eteisessä oli kahdeksan vierasta paria kenkiä, kotiseinien sisällä kymmenen lasta. Vartin kuluttua juhlien alkamisesta kurkistin kelloa huokaisten; pesuhuoneessa pissatettiin vauvanukkeja, nukkekodissa oli järjestys vaihtunut ja ensimmäisen sukkapöksyjä ripusteltiin patterille kuivumaan. 

Lahjapaketeista kuoriutui pikkutyttöjen ihanuuksia; barbeja, prinsessoja, Frozeneja, laukkuja, poneja... Lapsi oli onnessaan, itseä lähinnä kauhistutti kääreiden tuoma pussillinen pvc-jätettä ja materian määrän lisääntyminen kodissa. Katsoessani onnellista tytärtä unohdin kaikki rumat ajatukseni vanhojen lelujen karsimisesta uusien tieltä.

Lopulta kaksi tuntia meni nopeasti. Kukaan ei itkenyt tai ikävöinyt, kaikki innostui yhteisleikeistä, oli jännittävää syödä olohuoneen lattialla herkkuja niin paljon kun napaan mahtuu ja jokaisen suusta vanhemman astuessa ovesta sisälle tuli tyypillinen "emmä halua vielä lähteä kotiin"-vastaus. Yllättäin jopa itse selvisin ilman suurempia henkisiä traumoja, yksikään esine ei hajonnut eikä seiniltäkään löytynyt kuorrutteita. 

Lapseni syntymäpäivistä jäi jäljelle pussillinen sekajätettä, liiaksi uutta materiaa, iso kasa herkkuja, väsynyt äiti, iloinen päivänsankari ja tyytyväiseltä vaikuttavia kavereita. Ei ollut satojen eurojen kemuja, ohjelmaa ja aktiviteettia, kotiin vietäviä nyssyköitä tai hienoja teemoja. Eilisen jälkeen vakuutan itselleni, ettei moisia tarvita jatkossakaan.

Tulen varmasti hakemaan lapsiani monilta syntymäpäiviltä, joissa on ollut jotain paljon hienompaa ja hohdokkaampaa. Siinä kohdassa lupaan kiittää lapsille tarjotusta elämyksestä ja toivon, että jokainen muukin vähemmällä yrittävä vanhempi ja lapsi saa rauhan järjestää juuri sellaiset juhlat, kun itselleen sopivimmaksi kokee.

Vaikeasti tavoiteltava

Erään ystäväni hiljattain siirryttyä älypuhelimien ihmeelliseen maailmaan vannoin, että hänen elämä tulee muuttumaan. Sukkuloidessani hänen Androidinsa ihmeellisessä ja uudessa maailmassa aloin miettiä myös omaa suhtautumistani puhelimeen ja sen käyttöön. Ystävän perimmäinen syy perinteisen nappulanokialaisen vaihtamisessa älyluuriin oli töiden vastaanottaminen. Ehkä ihan perusteltu ostos sitten kuitenkin taloudellisen turvan jatkumisen kannalta.

Itse sain ensimmäisen älypuhelimeni vajaa kaksi vuotta sitten. Lähes pakottamalla otin käyttöön pikkuveljen vanhan Lumian. Muutama kuukausi myöhemmin kyseinen puhelin sanoi yhteistyöstä irti ja marssin Prisman tiskille ostamaan hätäpäissäni halvimman, edeltäjänsä kanssa samoille viivoille päätyvän kapulan. Seuraavana päivänä tiputin luurini pesuhuoneen lattialle, josta muistona olenkin kuljettanut menneen rapian vuoden jesarilla korjattua älyttömyyspuhelinta taskussani. 

Tuo luuri on aiheuttanut hilpeyttä, kysymyksiä ja kommentointia laajalti. Ettäkö nyt haaskaisin rahojani uuteen puhelimeen, kun vanhakin pelaa. Sillä pystyy soittamaan, laittamaan viestiä ja ottamaan utuisen sumuisia tunnelmakuvia. Sovellukset pelaa silloin kun ne haluaa ja nettisivut aukeaa puolittain. Elämä on kerrassaan mielenkiintoista, ei stressaavaa tai ärsyttävää. Siinä vaiheessa, kun sammutin puhelimeni toistakymmentä kertaa päivän aikana sim-virheen vuoksi aloin jo vakavasti itsekin miettiä millä linjoilla jatketaan; kaivanko näppylänokialaisen kaapin perältä vai satsaanko uuteen puhelimeen, jonka tuotanto-olojen eettiset tekijät, hiilijalanjäljet ja tulevaisuuden näkymät korjattavuudessa, hävityksessäkin sai kauhistelemaan edessä olevaa hankintaa. 

Lähimmäiset on jo oppinut tavoilleni, josta heille annan suuren plussan. Harvoin olen tavoitettavissa, vastausta voi joutua odottamaan tunteja tai jopa päiviä ja mitään pahaa ei ole elämässäni tapahtunut, en ole suuttunutkaan vaikken soittaisi aina takaisin. Pitääkö ihmisen olla jatkuvasti tavoitettavissa? Pitääkö olla huolissaan, jos ystävä ei vastaa viestiin vartissa, tunnissa tai vuorokaudessa? 

Käytännössä pidän aina puhelimeni äänettömänä, koska en tykkää jatkuvasti häiritsevistä piippauksista ja kilinöistä, joita älyluurit alituiseen päästelee. Työpäivän aikana harvoin edes vilkaisen henkilökohtaista puhelintani ja kotosalla tuskin ehtisin tai haluaisin kenenkään kanssa rupatella silloin kun lapset on valveilla. Ei ole lainkaan tavatonta, että nakkaan puhelimen aamulla töihin lähtiessä veskan pohjalle ja noukin sen illalla hiljaisuuden laskeuduttua jälleen esille. Haluan elää elämälleni, en puhelimelle.

WhatsApp on äärettömän upea keksintö. Alentaa kynnystä sosiaaliseen kanssakäymiseen huomattavasti verrattuna soittoon tai tekstiviestiin. Toisinaan tulee turistua ryhmissä ystävien kesken pitkiä toveja illan hämyssä, joka plussana ja miinuksena korvaa osan myös kasvokkain käytävistä keskusteluista. Työasioissa käytän kyseistä sovellusta lähinnä kuvien jakamiseen. Lisäksi WhatsAppin avulla voi usein näppärästi tsekata mihin aikaan ihmiset on kotiutunut riennoistaan yöllä tai onko ylipäätään herännyt seuraavana aamuna. 

Työaika ja henkilökohtainen puhelin ei kuulu yhteen. Ei ainakaan omalla alallani. Tiedän, että monet vanhemmat viettää lasten valveillaolosta liian paljon aikaa luuri kädessä. Oma näkemykseni on, että älylaitteet pitäisi säilyttää muualla kuin räpylässä lasten parissa työskennellessäkin. Työn puolesta joutuu älylaitteita kantamaan mukana ja huonolla omallatunnolla myös käyttämään, joten omasta puolestani työasioissa laukussa viestejä vilkuttava luuri saa olla aivan ylhäisessä yksinäisyydessään. Vapaa-aikanakin työasioita koskevat viestiketjut pysyy suljettuna, joten puskaradio tai "rikkinäinen puhelin" tavoittaa ehkä viimeistään siinä vaiheessa meikäläisen korvat, kun asiat ovat jo ohi. Plussalle vai miinukselle, tiedä häntä.

Toisinaan kaipaan kuukausia, jolloin en omistanut älypuhelinta tai internetiä, olin poistunut sosiaalisesta mediastakin. Tiesin sään ikkunasta katsomalla, maksoin laskut kerran kuukaudessa, viikottainen aikani tietokoneella rajoittui tuntiin tai kahteen. Elämä oli huoletonta, kuin omassa kuplassa vailla ympäröivän maailman murheita. Sosiaaliseen mediaan palasin myöhemmin uudelleen, löysin itseni liian usein roikkumassa Instagramista tai ärsyyntymästä Facebookista. Mitta tuli jälleen täyteen muiden ihmisten elämää. Vietin muutaman viikon vailla kumpaakaan palvelua ja tyhjensin samalla pääni, kelasin miten jatkossa toimin säästääkseni itseäni. Löysin kultaisen keskitieni; kun haluan aidosti tietää mitä muille kuuluu kuvina tai sanoina, voin selata kanavat läpi, mutta saatan olla myös päiviä poissa muiden ihmisten parista. Tykkään olla tietämätön asioista, joista käytännössä koko maailma tai vähintään kylä tietää. Asiat, jotka ei vaikuta omaan elämääni voi yhtä hyvin pysyä tietämättömissäkin.

Uudelle luurilleni ei ollut suuria vaatimuksia. Pärjäsin vanhalla rämälläni oikein hyvin, kunnes viimeiset sekoilut alkoi, mutta toivoin uuden puhelimen avaavan myös esimerkiksi esikoulumaailmassa tarvittavan viestintäsovelluksen sekä lataavan säätiedotukset auki ennen kuin lapset on toppahaalareissa valmiiksi eteisessä odottamassa. Tarvitsen mahdollisuuden ottaa kuvia, käyttää nettiä ja muutamia sovelluksia, palvelun mittaamaan lenkkien pituudet, musiikin kuuntelun, puhelut ja viestit. Oikeastaanhan taidan olla aika vaativa! 

Joskus elämässä vain käy tuurikin. No itselläni enemmän tai vähemmän tuurilla uudet puhelimet nyt vain on tullut jostain puskista yhtäkkiä. Ei ole paljon tarvinnut roposia kannella ahdistaviin kodinkoneliikkeisiin. Tosin jos yhtään vaativuutta ja näyttämishalua olisi siunaantunut tähän ihmiseen niin kenties en olisi peruspuhelimiin tyytynyt vaan tuhansia olisi tuhlattu rahaa turhuuksiin. Tässä sitä nyt sitten ollaan, ehkä tunteiden vuoristoradan jälkeen hiukan kuitenkin onnellisena "uudesta" puhelimesta. Uusi tarkoittaa pari vuotta vanhaa, ahkerasti käytettyä ja äitini hylkäämää luuria. Eettisesti, ekologisesti ja taloudellisesti varsin kannattava hankinta.