Riittävän hyvä itselleen

Aloitetaan hetkestä, jossa erosin. Teinirakkaus muuttui aikuisten elämäksi, tuli perhe, elukat ja mukulat. Oli työt, huolet, kasvukipuilut. Lopulta paikannus ei löytänyt enää samaan pisteeseen, kodiksi kutsuttuun lämpimään paikkaan. Oli kylmää, pelottavaa ja ahdistavaa. Oli kyyneliä, epätoivoa ja pimeitä öitä. Sisimmässäni olin tiennyt jo kauan, hiljaa valmistautunut, kylmännytkin. Tiesin kuitenkin, että valoon on vielä matkaa paljon.

Tuli kevät. Rikki revitty sydän, kipeät haavat auki katsoin viimein tulevaisuuteen. Remontoin asuntoa, nautin elämästä. Siitä omasta ja niin tärkeästä. Sinä kesänä vietin kaiken vapaa-aikani lenkkitossut jalassa tai terassilla. Seikkailin ympäri kaupunkeja, tutustuin uusiin ihmisiin, koin paljon uutta ja mielenkiintoista. Elin kuin kuusitoistakesäinen, kymmenen vuotta myöhässä. Flirttailin, tutustuin, hain ja sain huomiota, elin joka päivän täysillä, aidosti ja tunteella. Se vuosi on jäänyt aurinkoisena mieleeni, hyvällä taaksepäin kelaillen.

Päälimmäisinä muistoina avoliiton loppupuolelta on kuitenkin auki revitty sydän; koin etten riitä, ole tarpeeksi hyvä, riittävän kaunis, sopivan kokoinen. Se ihminen, johon oli luottanut ei lopulta ollutkaan luottamuksen arvoinen. Ne arvet säilyy sydämessä aina. 

Eron jälkeen keskustelin paljon eronneiden ihmisten kanssa, petettyjen, hylättyjen, jättävien ja pettäjienkin kanssa. Lastensa äidin pettämä mies itki hiljaa pimeässä saunassa neljä vuotta eron jälkeen, torin reunalla pintaliitäjämies kyynelehti kalliin puseronsa kauluksiin viimeiset hyvästit tyttöystävälleen, naistenmiehen komean kuoren alta paljastui rutkasti ruvella olevia haavoja, kahden pienen lapsen isä itki viinilasin äärellä kolmelta yöllä niskaan kariutuneen suhteen myötä kaatunutta jättivelkaa hulppeasta omakotitalosta, eräs myönsi lopulta ääni väristen olevansa vielä liian lukossa uuteen suhteeseen. 

Ei ollut yksi eikä kaksikaan kertaa, kun kohtasin työstä tutun ihmisen viikonloppuriennoissa. Työssäni olin nähnyt vain pintaraapaisun elämästä, kenties pystyssä tiukasti seisovia kulisseja auvoisesta perhe-elämästä. Oli niitä perheitä, joita olin ihaillut suuresti. Baaritiskillä pilkun aikaan väsyneenä itkevä äiti ei enää vakuuttanut onnellisuudesta puhumattakaan siitä toisen perheen kulissionnen isästä, joka yrittää vokotella lapsensa kasvattajaa tanssilattialla.

Ne kaikki kokemukset, keskustelut ja vuodatetut kyyneleet paransi toinen toistaan enemmän omaa sydäntäni. Jokaisen aamuun kääntyneen yön jälkeen olin onnellinen, rikkaampi ja elämää nähneempi. Olin kurkistanut ihmisen sydämeen, nähnyt kivut ja pettymykset. Jokaisella kerralla kiitin omasta elämästäni, jossa olin vain yksi muiden joukossa. Niin iloissa kuin suruissakin. 

Tärkeää oli saada kokea myös hyväksytyksi tulemisen tunne. Olla juuri siinä hetkessä enemmän kuin osasi odottaa, kaunis, mukava, hyvä ja paljon enemmänkin. Saada se tunne, että kelpaan, riitän ja olen toivottu ihminen juuri niihin hetkiin. Päälimmäiseksi jäi tunne, että ihminen, joka kelpaa itselleen ja on sinut itsensä kanssa kelpaa myös osaksi muiden ihmisten palapeliä.

Erosta on kulunut jo kauan. Ihmiset ympärillä utelee, ehdottelee kivalta vaikuttavia miehiä. Miettivät miksei mistään nappaa. On kysytty treffeille kirjaston parkkipaikalla, on vaihdettu merkitseviä katseita, on kysytty nuotiolla jälleennäkemisiä, on tervehditty tuntemattomia hedelmätiskillä pilke silmäkulmassa, on kuultu räkä poskella umpihangessa juosten edestä kuinka olen juuri se nainen, jonka tuo mies elämäänsä tarvitsisi. Ja se Tinder. Se, jota huvittuneena koitin uudenkin kerran. Muutaman sadan kielteisen pyyhkäisyn jälkeen tilanne näyttää nollaa. Tai no olkoon, yhden kanssa keskustelen satunnaisesti kaverillisesti urheilusta ja elokuvista, joista en oikeasti tiedä mitään.

En osaa ajatella elämää rakastuneena. Ihanaahan se olisi, jos joku silittäisi hellästi sormenpäillä selkää, lämmittäisi viluista nukkujaa öisin, tekisi joskus ruokaa tai viikkaisi pyykit, lämmittäisi saunan lenkiltä tulijalle tai ihan vain kysyisi illalla miten päivä on mennyt. Muttakun se parisuhde ei ole pelkkää silittelyä tai kauniita sanoja, se on niin paljon muutakin.. Juuri sitä iloa ja onnea, surua ja pettymistä vuosi toisensa perään. 

Eletyt vuodet on muovannut omasta sydämestäni ja mielestäni levollisen. En ole missään vaiheessa etsinyt suhdetta, en koe sitä tarvitsevani. En unelmoi löytäväni itseäni valkoisessa puvusta alttarilta tahtomasta ketään puolisokseni tai ketään korvaamaan lapsilleni päivittäistä isä-kontaktia. 

Oikeasti näin on äärettömän hyvä elää, suosittelisin tätä tapaa muillekin mielelläni. Elämässäni on rakkaat lapset, joukko hyviä ystäviä, tärkeät sukulaiset ja työn puolesta tulevat sosiaaliset kontaktit. Illalla sohvan nurkkaan on ihana käpertyä, vilttiin kietoutuneena elämänsä tärkeimmän ihmisen kanssa. Itsensä.