Menopelit

Kuvat mummin ottamia. 

Liikunta yhden lapsen kanssa luo haastetta, mutta entistä enemmän saa asiaa pohtia kahden äitinä. Yksinäisille juoksulenkeille pääsee valitettavan harvoin, joten on keksittävä muita tapoja liikuttaa itseään. Autohan meillä on, mutta eipä siitä kukaan hyödy, jos sillä suhataan kaikki pienetkin matkat.

Esikoinen ei ole vielä päässyt jyvälle potkupyöräilystä. Arkana lapsena pelkää kaatumista ja ajetut matkat on lyhyitä ja hitaita vaikka treeniä on takana jo yli vuoden ajalta. Sen sijaan nuorempi onkin hurjapäisempi tapaus ja potkuttelee jo parin viikon treenin jälkeen kuin vanha tekijä. Vauhtia riittää ja parin kilometrin matka taittuu helposti, kunhan reitti on lapselle sopiva ja turvallinen.

Pähkäiltyäni asiaa löysin Babyjogger F.I.T rattaat. Ensimmäiset uutena ostetut rattaat, jo on aikoihin eletty! Näissä on tilaa vielä ainakin vuodeksi eteenpäin ja painorajana on 34 kg, joka on varsin harvinaista lastenrattaille. Nyt saadaan toinen tenava kyytiin istumaan ja äiti voi ottaa jopa muutaman juoksuaskeleen pysyäkseen vauhtihirmun perässä. Mikäli pienelle potkuttelijalle iskee väsymys kesken matkan on mahdollista heittää pyörä rattaiden päälle kuljetukseen ja napata matkantekijä selkään Wompat-kantoreppuun. 

Tarkoituksena on tilata myös toinen Puky, jotta molemmat pääsee yhtäaikaa potkuttelemaan. Pukyn ostamiseen olen ollut enemmän kuin tyytyväinen. Pyörä on pitkäikänen, helppo lapsen käsitellä, kestävä ja edullinen. Haaveissani ensi kesänä juoksen mukeloiden perässä, kun he viilettävät jo pitkää matkaa pyöriensä kera!

Kirkas tulevaisuus

Puoli vuotta olin hukassa. Olin elämässä, jota moni muukin nainen elää. Töissä toisella paikkakunnalla, kokopäiväisesti. Onneni oli säännöllinen työaika. Ei ole mikään selvyys sekään  sosiaalialalla eikä edes omassa työpaikassani. Töissä oli hektistä ja kotiin päästyä kutsui kaikki kodin työt. Työ ei tekemällä loppunut. Siinä rumbassa kun koitti pitää kiinni laadukkaasta ruoasta, virikkeiden tarjoamisesta lapselle, kodin siisteydestä ja omasta hyvinvoinnista. Viimeisin jäi toki ensimmäisenä, en entrannut enää huonekaluja, ompelukone alkoi pölyttyä, neuloa ehti korkeintaan kyläreissuilla ja liikunta muuttui epäsäännölliseksi. Iltaisin kilpailtiin kumpi nukahtaa ensin; lapsi vai äiti.

Nyt kolme viikkoa kotona olleena olen taas löytänyt itseni. Jaksan taas haaveilla ja ottaa selvää perinnerakentamisesta, oppia arvoesineistä ja "perintökalleuksista". Ideoita riittää, hiomapaperia kuluu lasten pihaleikkejä vahtiessa ja sänkykin todennäköisesti ennättää lapsen alle ennen eskarin aloittamista. Ajatus on kirkastunut, osaan taas käyttää mielikuvitusta enkä edes joka kerta lapsia nukuttaessa kilpaile kuka sammuu ensimmäisenä.

Viimeisen puolivuotisen aikana olen miettinyt paljon perheiden jaksamista. Ollaan hirveän urakeskeisiä, tehdään pitkää päivää töissä, rahan takia. Äidit siirtyvät takaisin työelämään ennen kuin lapsi on edes ensimmäisiä askeleita ottanut. Puhumattakaan, jos ennen sitä kävelemätöntä huonosti nukkuvaa kuopusta on jo pari alle kouluikäistä. Eletään paineen alla. On oltava sitimaasturit, isompi ja koreempi huusholli kun naapurilla, merkkivaattet, ripsipidennykset, värjätty tukka, etelän reissut, baari-illat (jota kaiketi osa kutsuu "rentouttavaksi omaksi ajaksi"), uusin Aifouni jo tokalla luokalla... Eihän sellaista voi jaksaa, ei kukaan.

Nyt elämä on ihanaa. Teen unelmieni "työtä", saan olla lasten kanssa kotona. Olen vapaa menemään ja tulemaan miten ikinä huvittaakin. Voidaan ajella ukin kopsotuksia katsomaan tai lähteä metsään koska vain. Ei olla sidottuja mihinkään aikatauluihin, toki jokaisessa työssä täytyy joskus velvollisuuksia hoidella. En suunnittele tulevaa, en stressaa mistään. Elän tapani mukaan nuukaillen ja tuhlaan ainoastaan rakkautta ja lämpöä sitä kaipaaville. Aika, jolloin lapset on pieniä menee hujauksessa. "Muutaman" vuoden kuluttua viilettävät jo ties missä maailmoilla ja äitimuori saa yksin kotona neuloa sukkia miettien juuri näitä hetkiä elämästä. Näitä ikimuistoisia hetkiä.

Kuvat mummilta.

"Onko nyt kesä?"

Kuvat mummin ottamia.

Otsikko sen joka aamuisen kysymyksen kertookin. On ilo vastata myöntävästi. Vihdoin lämmintä, uimakelejä. Vesipetoja ei pitäisi mikään poissa, itsekin kastoin jo kaulaan asti. Kesämekkoja ja hikisiä lenkkejä. Nukun ilman villasukkia, niitä harvoja öitä vuodessa. Nautitaan lämmöstä, jokaisesta päivästä!

Voi syrän!

Että mää tykkään, kun suomalainen mies laulaa. Suomeksi.

Luontovaroitus

Maailma on täynnä ties ja mitä lasten leluja. Jouluisin ja syntymäpäivien aikaan joka nurkka täyttyy uusista kapistuksista, jotka lopulta kiinnostavat vartin, kunnes ne unohdetaan. Ei lapsi tarvitse lelulehtien hienouksia, uusimpia hössötyksiä. Monesti tuntuukin, että alunperin lasten hinku jatkuvasti uuteen materiaan on vanhemmista lähtöisin. 

Kasa hiekkaa tai hiekkalaatikko tarjoaa loputtomasti virikettä lapsille. Siellä ne istuu tunti ja päivä toisensa jälkeen, käyttävät mielikuvitustaan. Milloin tehdään synttärikakkuja, koska keitetään soppaa vieraille, joskus tehdään kilparata tai linnoitus. Loputtomasti vaihtoehtoja. 

Luonto tarjoaa paljon muutakin; oksia, lehtiä, käpyjä, kiviä, puita, ojia.. Lapset näitä osaavat käyttää, mutta kovin usein törmää aikuiseen ihmiseen, joka ei näe luontoa mahdollisuutena lapsen viihdyttämiseen.

Miten olisi, jos ensi kerralla materian sijaan lahjoisikin kummilasta tai sukulaismuksua yhteisellä ajalla esimerkiksi luontoretken, mäenlaskun, kalastamisen, veneilyn tai jalkapallon pelailun merkeissä? Aikuinen säästää rahat ja lapsi saa elämyksen, jota muistelee varmasti pitkään. Varmasti pidempään kuin ainuttakaan kiinalaista halpatuonnin tulosta.

Vink vink. Ehdotus on toimivaksi testattu ja yhteisiä hetkiä muistellaan vielä vuosienkin päästä.

Vink vink 2. Kuvassa näkyvän metsän takana (Somerolla) vietetään ensi lauantaina Ol Hollil - tapahtumaa. Ehkäpä eksymme itsekin vaikka ohjelma on junnannut toistakymmentä vuotta jo samana... Siinä tenaville elämyksiä pikkurahalla! On rakkottia poikineen!

Heinäpäivä

 

 

Ja siellä ne taas on! Kuten lapseni asian ilmaisee; KorteLiemessä! Korteniemen Heinäpäivää on odotettu kuin kuuta nousevaa. Pieni pelko uuden perheenjäsenen saapumisen jälkeen olikin ettei osallistumisesta mitään tulisi, mutta kyllä se tapahtumapäivä taas niin poltteli takalistossa, että lähdettävä oli. Nyt sijaisäitiytymisen jälkeen tuumaan vaan, että kuvat on mitä on, mutta olkoon. Vilperit pitää kiireisenä, ei siinä kamera mukana pysy!

Jälleen ajoitettiin lähtö päiväunien tienoolle, jolloin suurin osa heinistä oli jo kaadettu. Eipä näiden naperoiden kanssa olisi viikatteen varteen mitään asiaa ollutkaan. Heinän kaatamisen lisäksi nähtiin hiukan riukuaidan aloittelua, joka kuuluu syyskuisen Kulttuuriympäristöpäivän teemaan. Toiminta tapahtumapäivissä on niin ja näin tenavien kanssa, mutta tykkään kuunnella oppia vanhoista tavoista, konkareiden tarinoita, vanhusten muisteluita, sukupolvia kiertäneitä tarinoita.. Kaiken kukkuraksi kukaan ei koskaan ole Korteniemessä huonolla tuulella (paitsi tänään hetkittän eräs kahden lapsen kanssa liikkeellä ollut naishenkilö, kuka lie). Kaikki on kuin ikänsä tunteneet, samaa suurta sakkia. Oi oi, ikävä tulee. 

Talon isäntäväestä Timo muisteli, että oltiin jo kolmatta kertaa junnun kanssa liikkeellä tänä kesänä (jestas mikä muisti miehellä). Toukokuussa osallistuimme Leivontapäivään, kesäkuussa Perinnepäivään. Kahden viikon kuluttua eli 19.7 aion järjestää itseni ilman lapsia Kasvivärjäyspäivään. Sen kerran kun yksin reissuun lähden niin taatusti otan oppia oikein olan takaa, samoilen metsässä, ihailen kaikkea mitä silmien eteen kulkeutuu, saunon savusaunassa ja heitän talviturkin (melkoinen lupaus). Ai että kuulostaako täydelliseltä?

Nyt heinäkuussa on myös tiedossa Lasten perinnepäivä, jota Korteniemessä vietetään 23.7. Kyselin tänään hieman ohjelmaakin, mutta sattumoisin homma meni ohi erään pienen ihmisen pissahädän yllättäessä. Ohjelmaa oli ties ja mitä kaikkea, yhden kokonaisen puskapisun verran! Tulkaapas muutkin lapselliset!

 

Ilon säde

Hän on täällä. Hän pieni ihminen. Niin kovin tärkeä jo nyt. Niin rakastettava. Yhtä tunteiden vuoristorataa, meillä kaikilla. Uutta elämää, opettelua. Itkua, naurua, haleja ja pusuja. Näin on hyvä. Juuri tässä.

Blogissa on ollut hiljaista. Pienet vie voimat. Illalla unta ei tarvitse etsiä. Ei tarvitse miettiä mitä tekisi vielä lelujen siivoamisen, ruoan valmistelemisen ja kalenterin täyttämisen jälkeen. 

Tämä ei ole työtä. Tämä on rakkautta, kiintymystä ja pohjatonta paloa pienen ihmisen parhaaksi.