Laitoin kinuskin kiehumaan, heitin pikapesulle juhlavaatteita, sekoitin kinuskia, pakkasin täkkejä vakuumipusseihin, sekoitin, pesin vessan, sekoitin, söin pikaisen päivällisen, sekoitin, pakkasin kansioita limittäin laatikkoon, sekoitin, tyhjensin tiskikoneen, sekoitin, kannoin pari laatikkoa alakertaan, sekoitin, nostin pyykit kuivumaan, sekoitin ja kaadoin..
Kinuski, kiehuva sellainen valui hetkessä kakun reunoille, pitkin pöytää. Ärräpäiden lauma vyöryi suusta ulos, kattila lensi tiskialtaaseen. Istuin hetken hiljaa, pettyneenä omaan hosumiseen, epäonnistumiseen. Leikkasin palan kakkua lautaselle ja samassa yökkäsin pahaa oloani ulos.
Istuin pesuhuoneen lattialla, yökkäsin ja itkin. Sydän hakkasi, kyyneleet valui pitkin kasvoja. Laitoin kuvan epäonnistuneesta kakusta työkavereille, sain sydämiä ja kannustusta puhelimen täydeltä. Heistä jokainen taatusti tiesi miten tuohon yhteen kakkuun liittyi kaikki tunteet, joita näihin viikkoihin voi kiteytyä.
On ollut niin hirveän onnellinen olo. Siitä, että kaikki on paremmin kuin hyvin. Kaikki etenee aikataulussa ja suunnitellusti. Samalla elän tuskallisia viimeisiä rauhallisia päiviä. Olo on kuin löyhässä hirressä; ei voi kuin odottaa viimeisten rauhallisten hetkien hiipivän taakse.
Kaikkeen tuohon ihanuuteen ja onneen liittyy paljon myös stressiä. Haluan hallita elämääni täysin, pitää nyörit käsissä ja suunnan selvillä. Tuleva viikko on kuin musta aukko, johon on vain uskallettava. Olen aikatauluttanut kaiken pöytätasojen hionnasta pintakäsittelyjen kautta viimeisten muuttotavaroiden pakkaamiseen kellon tarkkuudella. Koko viikon jokainen tunti on käytettävä tehokkaasti. Samalla muistan, että edelleen edessäni on se musta aukko, jonka sisällöstä en tiedä vielä tuon taivaallista, en voi ennustaa tai pitää naruja käsissäni tiukasti.
Epätietoisuus luo stressiä. Olen laskenut työmääriä, työntekijöitä, työvuoroja. Joskos johonkin saisin edes kaksi tuntia vähemmän arkityötä, kokonaisesta päivästä ei uskalla edes unelmoida. Kuinka nopeasti ehdin viedä lapset naapurikaupunkiin hoitoon, kuinka monta yötä vietämme kotoa poissa ennen muuttopäivää, kuinka vähällä unimäärällä uskallan lähteä pelleilemään? Kuinka yksinkertaisesti saan aikani riittämään?
Juuri näihin päiviin kehoni tarvitsisi liikkumista. Stressin vastapainoksi raskasta rääkkiä, hikeä ja perkeleitä. Kolme päivää ilman kunnon hikoilua saa kehon huutamaan apua. Vasta juhannuksena saan seuraavan mahdollisuuden kiskoa tossut jalkaan, juosta sydämeni kyllyydestä ja nauraa hyvästä fiiliksestä.
Siinä pesuhuoneen lattialla itkiessä sydän löi ensimmäiset lyöntinsä epämääräistä rytmiään. Vaaka on osoittanut alaspäin jo viikon. Stressiä, ylikuormitusta, kehon merkkejä, muistan nähneeni nämä ennenkin. Nyt on aika hidastaa, nukkua hyvin, liikkua fiiliksen mukaan, laskeutua juhannuksen viettoon, rauhoittua, rentoutua, syödä hyvin, nähdä ystäviä ja elää hetki ilman aikatauluja.
Edelleen sanon, että muutto on ihanaa aikaa. Tässä muutossa on kuitenkin vain yksi nainen, kaksi lasta, kolmen ihmisen omaisuus, yksi päivätyö ja kellossa vain 24 tuntia aikaa. Onneksi, luojan kiitos tässä on apukäsinä lähin tukiverkosto ja loppuhuipennuksena tehokas muuttomies isolla autollaan. Tuo yksi mainittu nainen lupaa tehdä parhaansa, ettei tavoittelisi täydellistä pakkausta, tavaroiden lajittelua ja jokaisen sohvatyynynkin kuurausta ennen h-hetkeä.
Pyyhin kyyneleet ja ajattelen sitä hetkeä, kun painan uuden kotioven kiinni, jätän muuttolaatikot hetkeksi taakse, heitän repun selkään ja karautan kesäillassa polkupyörällä pelaamaan palloa, sillalle katselemaan alla virtaavaa vettä, puiston penkille rauhoittumaan auringon laskuun. Lopulta, reilun viikon kuluttua on elämässä kaikki aivan helvetin hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti