Raha puhututtaa aina. Se aiheuttaa monenmoisia tunteita ihmisen elämässä. Myönnän itse ajattelevani pankkitiliäni päivittäin. Käyn töissä rahan vuoksi, elättääkseni itseni ja perheeni. Taatakseni meille kaikille samalla huolettoman elämän. Ja kyllä. Raha tekee ihmisen onnelliseksi.
Hyvä palkka, huono palkka. Missä se raja menee? Itselläni ei tuttavapiirissä ole yltiörikkaita, rahoillaan leveileviä ihmisiä. Tiedän heissä olevan ihmisiä, jotka pystyisivät ostamaan talon tai uuden auton käteisellä koska vain, mutta naputtelevat mielummin uutta permantoa keittiöön ja ajelevat allekirjoittaneen ikäisillä autonrotiskoilla. Joku puolestaan on ikänsä saanut kituuttaa leivänmurenan pöydällensä ja silti vastaa kuulumisten kyselyihin aina elämässä menevän oikein hyvin.
Itse saan tuloni kahdesta työstä. Tienaan saman verran tai vähemmän kuin keskiverto perhe, jossa molemmat vanhemmat käy säännöllisesti töissä. Päälle elatusmaksu, lapsilisät yksinhuoltajakorotuksilla ja kilometrikorvaukset. Rehellisesti sanottuna tämä riittää kaikkeen mitä elämässäni tarvitsen. Omistan auton, maksan asuntolainaa, pystyn valitsemaan luomua ruokapöytään ja maksamaan laskuni. En edes koskaan huomaa tilipäivän olleen tai tulevan, jonka olen laskenut merkiksi siitä, että saamiseni riittävät vallan mainiosti perheemme tarpeisiin.
Olen aina ollut tarkka rahan kanssa. Vuosi vuodelta enemmän. Kulutustottumukset on kaventuneet vuosien saatossa ja rahaa jää säästöön kuin suklaakarkkeja laatikon pohjalle pikkutyttönä. Joskus toivoisin osaavani haaskata rahaa, törsätä ja kuluttaa. Olla sellainen ihminen, jolle viiskymppisen maksaminen sinne tai tänne on ihan yhdentekevää. Tarkasta linjasta huolimatta panostan laadukkaaseen ja samalla arvokkaaseen materiaan silloin harvoin, kun kauppaan astelen. Lasten tai itseni ei tarvitse kärsiä nuukuudesta.
Olen nähnyt aidosti köyhiä ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti ole varaa edes siihen jauhelihapakettiin Prismasta tai uusiin topparukkasiin vanhojen hajonneiden tilalle. Sitten olen nähnyt niitä "köyhiä", joiden on pakko viedä vuosikas hoitoon maksaakseen hulppean omakotitalon ja uudenkarhean perhefarmarin jokaviikkoiset pesut ja puunaukset. Monesti aidosti köyhällä ihmiselläkin suurin ongelma on kuitenkin elämänhallinnassa; ehkä pohja mistä raha-asioita hoitelee on jo lapsuudesta asti puutteellinen, malli kulutukseen ja elämiseen on opittu jo kotoa. Suomeksi sanottuna siis ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla saanut. Sijoitusiltojen sijaan kansalle pitäisi kenties järjestää oppia järkevään rahankäyttöön.
Olen onnekas, etten ole koskaan ollut köyhä. Rahaa ei ole koskaan ollut tuhlattavaksi, muttei jokaista senttiä ole riviin tarvinnut asetella kaupassa maitotölkkien määrää pähkäillessä. Saan olla onnellinen, etten ole menettänyt yöuniani maksamattomista laskuista, en lainannut koskaan keneltäkään rahaa tai itkenyt rahojen riittämättömyyttä. Pitkälti sanoisin rahan riittämisen olevan kiinni myös ihmisen kulutustottumuksista. Perhekin elää todella vähällä, kunhan asiat on priorisoitu kohdilleen. On turha rutista tyhjiä tilejä, jos pihassa seisoo tuhansien eurojen autot, asuinneliöitä on satoja, perjantaisin levitetään somessa kuvia ravintola-annoksista, emännät räpsyttelee tekoripsiään tai kätösessä komeilee uusimman malliston älylaite. Mikäpä olen puhumaan, kun ajelen kuraisella loppukäyttöautolla, pärjäisin pienemmälläkin asunnolla, someen jaan kototekoisien annoksien kuvia, ripset on ehtaa tavaraa kaikessa lyhykäisyydessä ja älylaitteistokin on äitini hylkäämää vanhaa mallistoa. En väitäkään olevani köyhä, mutta rikkaudetkin antaa odottaa.
Hakiessani asuntolainaa pankin herra nyökytellen toivoi jokaisen nuoren ihmisen hoitavan raha-asiansa samaan tapaan. Hyväksi todetulla kaavalla olen jatkanut liki kaksi vuotta ja uusi aika pankkiin odottaa. Aiemmin haaveilin lainattomasta elämästä, joka mahdollistuisi muutamassa vuodessa. Hiljalleen olen oppinut elämään asuntolainani kanssa, näkemään lainan omistajan elämässä myös positiivisia puolia. En enää haluakaan olla lainaton.
Etsin uutta polkua. Jokainen haluaa saada rahan poikimaan. Olen katsellut sijoitusasuntoa, mutta kyseltyäni alaa tuntevilta tuttavilta yksikään ei suositellut. Saadakseen rahoilleen vastinetta pitää tehdä töitä, hyvä ja tunnollinen vuokralainen on peräti harvinaisuus. Tie ei sovi kiltille ihmiselle.
En aio sijoittaa säästöjä autoon, en asuntoihin, en keittiö- tai lattiaremonttiinkaan. Juuri nyt omistan kaiken sen mitä elämääni tarvitsen. Pankkiin astellessa olen vakaissa aikeissa tutustua rahastoihin, joista olen saanut kuulla paljon hyvää. En ole se neiti, joka astelee pankkiin pikkumekossa ja korkokengissä huulet punattuna vaan tennareissa ja farkuissa tukka sotkunutturalla täräytän alipalkatun yhden aikuisen talouden elättäjänä ryhtyväni sijoittajaksi!
Yhdestä asiasta olen varma. Raha tekee ihmisen onnelliseksi monellakin tapaa. On aivan sama onko tilillä viisikymppiä euroina vai tonneina, yhtä onnellinen jokainen on vanhan takin povitaskusta löydetystä 50e setelistä. Tuo löytöni ropsahtakoon ensimmäisiin aaltoihin sijoittajan urallani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti