Riittääkö ihmiselle ok elämä?

 

Laitettuani asuntoni hiljaiseen myyntiin, mietittyäni lähes vuoden työkuvioita olin vakaasti sitä mieltä, että elämässäni ei kaikki ole hyvin. En elä sitä elämää, jota haluaisin elää. Unelmani on jossain muualla, tuolla jossakin liihottaa tiettömillä teillänsä. 

Mennyt kuukausi on kääntänyt aivotoimintani ylösalaisin. Tiedä johtuuko se kevätauringosta, vilkastuneista ihmiskontakteista vai kohonneesta terveydentilasta. Ehkä kaikkien yhteinen summa. Olo on ollut kevyt, viikot virranneet ohi kuin huomaamatta. 

Asunnon myynti-ilmoituksen jälkeen aloin miettiä vakavasti vaihtoehtoa, jossa ostaja marssisi sisään ja sanoisi tekevänsä allekirjoittaneesta kodittoman. Tililläni toki komeilisi kiitettävä summa rahaa, mutta olisin jälleen tyhjän päällä. Etsimässä kotia, väliaikaista todennäköisesti. Ne ajatukset alkoi pelottaa.

Aloin miettiä miksi päädyin asuntooni. Mitkä on ne asiat, joista täällä pidän, mikä sai tänne tulemaan. Selaillessani myynti-ilmoituksia alueen vastaavista asunnoista löydän itseni umpikujasta. Jos tämän myyn, en saa vastaavaa koskaan. En saa niitä asioita, joita tässä arvostin; remontoituja pesutiloja, käytännöllisiä neliöitä, loistavaa sijaintia pihamaalla, maalämpöä, mukavaa naapurustoa, lähikoulua kivenheiton päässä, suuria ikkunoita aamuaurinkoon ja takapihalle aukeavaa peltomaisemaa. Ennen kaikkea täällä pystyn hengittämään. 

Olen käynyt tutkimuksissa. Terveydentila on kohonnut huomattavasti, mutta ongelmat ei häviä. Pohjalta on hiljalleen noustu ylöspäin ja viime viikkojen surullisien uutisten, ystävien vakavien sairauksien ohella tunnen suurta kiitollisuutta jokaisesta hyvästä ja terveeksi luettavasta päivästä.

Sairastumisen myötä kadotin paljon itsestäni. Hiljalleen olen pystynyt palaamaan takaisin kirpputoreille, pienissä määrin entiseen verrattuna. Olen etsinyt, löytänytkin. Saanut sen uskomattoman fiiliksen monesti. Olen vienyt myyntiin tyhjistä kaapeistani huomaamatta sata tavaraa, laskenut jälleen lakanapinot ja pyyheliinat, viikkaillut kevätvarusteet riittämään kolmen ulkoilijan aktiiviseen käyttöön. 

Kyselin työpaikkaa. Hakemusta en lähettänyt. Aloin ajatella omaa työtäni. Kaikkea sitä hyvää mitä siitä saankaan; säännöllisen riittävän palkan, säännöllisen työajan, hyvän tiimin, hyvät työkaverit, suuria haasteita ja oppimisia jokaiseen päivään. Puolen vuoden työ kantaa hedelmää, toukokuussa itken jälleen päättäjäisissä.

Olen ymmärtänyt. Tämä tylsä elämä on oikeastaan hyvinkin elettävää. Viikkosiivous vie aikaa nykyään puolisen tuntia, kaupassa käyminen pari tuntia. Näiden jälkeen viikossani on jäljellä noin vuorokauden verran omaa aikaa. Juuri sitä aikaa, jonka käytän nykyään lähinnä laiskotteluun. Siihen, etten suorita mitään. Teen vain asioita, joita milloinkin haluan.

On aikaa tavata ystäviä, tutustua uusiin ihmisiin, makoilla sohvalla, käydä lenkillä, kulkea metsissä, istua vaikka porealtaassa tuntikausia. On aikaa vain olla. Se on ihmeellistä, käsittämätöntä.

Tämä elämä, jota nyt elän mahdollistaa nuo rentouttavat tunnit. Se mahdollistaa illat, jolloin lasten nukahdettua vietän kirjaimellisesti omaa aikaa rentoutuen. Vihdoin elämässäni on aikaa rauhoittumiselle. 

Elän ihan ok elämää. Vieläpä nautin siitä. Arvostan niitä asioita, jotka on nauttimisen arvoisia. Pian on kesä; luonto, sosiaaliset suhteet ja talkoohenki vetää jälleen puoleensa. Juuri tällä hetkellä en kaipaa vapaatunteihini purettavia lastulevyseiniä, punamullattavia ulkorakennuksia tai paikkailtavaa tiilikattoa. 

Annan elämän viedä, etsin paikkaani ja aikaani. Juuri tänään, 27-vuotiaana olen onnellisimmillani näiden seinien sisällä, tässä ammatissani ja näiden läheisten, ystävien ympäröimänä. Oikeasti kaikki elämässä on enemmän kuin hyvin. Nyt on hyvä olla.