Olen jo aiemmin turissut tiestäni kohti päivä päivältä minimoituvampaa materiani määrää. Tavaroiden tuloliikenne on muodostunut todella pieneksi, joten taas kirpputorille raakatut kolme suurta kassillista tavaraa luo selkeästi uutta tilaa kotiin ja mieleen.
En kutsu itseäni minimalistiksi kuitenkaan. Olen nähnyt hätkähdyttäviä kapselivaatekaappeja, mutta todennut ettei se ole omassa elämässäni toimiva valinta. En pystyviikkaa vaatteita Konmarin opeilla, koska se ei itselleni ole luonteva ratkaisu. En järjestä paitoja henkariin värien mukaan, koska itselle sopiva järjestys tulee muulla tavoin. Tämä on oma tapani elää, itselle sopivaksi todettu ja tilaa mielelle tuova. Juuri se hyvältä tuntuva tie helpottaa huomiseen heräämistä.
Konmarin kirjat lukeneena hätkähdyttävin huomio itselle oli juuri kotiin jäävästä materiasta välittäminen. Yltäkylläisessä maailmassa on kaikkea tarjolla, liiaksikin. Ei pidä kiintyä asioihin, jotka ei tunnu lopulta kuitenkaan juuri omaan elämään kuuluvilta. Sen ei pidä riittää, että joku muki on ihan jees tai kuiva-aine kaappi nyt vain on luotu epämääräiseen järjestykseen. Tavaroita pitää rakastaa, oman käden työtä pitää ihailla. Myönnän olevani koukussa kaappien järjestelyyn sen sijasta, että ennen mielummin käytin periaatetta "poissa silmistä, poissa mielestä".
Tuo edellä mainittu teoria pätee kaikkeen elämässä. En ole niitä ihmisiä, joka pystyy poistamaan elämän sotkut ja epäselvyydet mielestään vain sulkemalla oven perässään. Olen minimoinut sosiaalisen median suhteita, jotka aiheuttaa toistuvasti mietteitä tai ärsytystä. Saatan olla päiviä kiinnostumatta pätkääkään muiden elämästä. Arvostan rehellistä ja suoraa puhetta, pöydän pyyhkimistä säännöllisin väliajoin. En itse enää sulje mielipahaa ja omia ajatuksia sisälleni vain sanon herkemmin kuinka itse asiat näen tai koen. Tämä on helpottanut paljon esimerkiksi uusiin ihmisiin tutustumista; tutustutaan, puhutaan suoraan asioista ja ovi suljetaan tarvittaessa vasta kun pöytä on pyyhitty puhtaaksi.
Elämässäni on valitettavan usein kiireistä. Se lienee selvääkin yhden aikuisen taloudessa päivätöiden lisäksi perhehoitajan vastuita hoitaessa. Menneet kuukaudet on osoittanut, että kiireet ei tule elämästäni katoamaan, todennäköisesti vuosi toisensa perään lisääntyy. Usein kysytään miten hallitsen tämän kaiken.
En ehkä hallitsisikaan, jos en olisi ihminen, joka haluaa pitää kaikki langat käsissään. Siinäkin kohdassa, kun itkee keittiön lattialla raivoavan eskarilaisen käytökselle, pitää löytää vain se naru, jota pitkin nousta ylös. Pitää hallita hetki. En tiedä miten hallitsisin arkeni, jos kodissani olisi edelleen ne muutama tuhat ylimääräistä tavaraa järjesteltävänä tai mieltä painavat ihmissuhteet sydämessä kuormana. Tuskin onnistuisin.
Minimoidusta elämästä joutuu osalliseksi myös lapset. Meidän perheessä ei harrasteta. Siihen ei yksinkertaisesti ole aikaa. Tulevaisuuden pulmia ja suuria mietteitä todennäköisesti. Harrastan itse silloin kun ehdin, tiukkapipoisuuteen ei ole varaa. Lapset ei kulje uutena ostetuissa vaatteissa, istu uudessa puunatussa autossa eivätkä saa kauppakäynneiltä leluja kotiin vietäviksi. Elämä on valintoja.
Kotitalouden menot on myös minimoitu. Laskuja tulee todella harvoin, vain muutamalta taholta. Sähkö-, vesi-, puhelin-, isännöitsijä- ja vakuutuslaskut ovat ainoat säännöllisesti laatikkoon putoavat. Laskut maksan aina yhdessä erässä; tonni vakuutuksiin vuodessa kirpaisee muutaman numeron näppäilyn ajan, mutta asia ei piinaa mielessä ja aiheuta kiukutteluja useaan otteeseen vuoden aikana. Ilolla maksaisin kaikki muutkin laskut kerralla vuoden pommina jos se suinkin olisi itsestäni kiinni.
Kasoja meillä ei ole. Siis niitä epämääräisiä paperikasoja, joihin syyllistyin toistuvasti edellisessä asumuksessa. Kaikki paperit oli aina hukassa, maksamaton lasku piiloutui milloin mihinkin puhumattakaan korvauksista, joista ei tiennyt mikä on hakematta ja mikä ei. Nykyään kaikki menee suoraan kansioon. Kaikelle on paikkansa, kansiot luokiteltu ymmärrettävästi ja jopa ne vastenmielisesti näpyteltävät laskut ei häviä mihinkään matkalla postilaatikolta maksuun.
Tavaran minimoitumisen myötä on auennut aivan uusia ovia sosiaaliseen elämään. Tässä maailmassa on ihmisillä tarve omistaa kaikkea mahdollista. Kaikkea lopulta täysin turhaa ja tilaa vievää, ahdistusta syvimmiltään aiheuttavaa. Itselläkin oli ennen tähän voimakas tarve. Enää en omista ylimääräisiä leipälautasia suuria pitoja varten, joita ei ehkä koskaan edes tule, en omista kananmunanleikkuria vaan yleispätevän keittiöveitsen. En hankkinut lämpömittaria paistaakseni elämäni ensimmäisen ja ties kuinka moneen vuoteen viimeisen kinkkuni enkä suuntaa ostamaan kairaa satunnaista pilkkimistä varten. On ilahduttavaa sukulaisille ja ystäville saada puhelu tai viesti mahdollisesta lainasta. Samalla se tuo itselle syyn ottaa yhteyttä, lähteä kylään ja lopulta käydä vielä toiseenkin kertaan, kun se mokoma lainattava lettupannu nyt sattuikin jäämään kyydistä.
Minimoituani kirjahyllyni muutamaan tärkeään kirjaan olen löytänyt lasten kanssa tieni kirjastoon yhä useammin. Tykkään lukea paljon lapsille, itsekseni luenkin vähemmän. Kirjastosta kannetaan kassillinen säännöllisesti kotiin ja taas palautellaan. Äärettömän näppärää, kuka nyt jaksaa samaa kirjaa monesti lukea? Ei aikuinen ainakaan, tuskin lapsikaan.
En lopulta tiedä mihin minimoitu elämä johtaa. Arjessa se tarkoittaa tilanteen hallintaa, mahdollisuutta pitää sata lankaa edes jotenkin käsissä. Yksin vietettävissä päivissä se on osoittautunut turhauttavaksi; ei ole mitään tekemistä kotona. Eilen illalla odottaessa vierasta saapuvaksi nojailin ovenpieleen, katsoin timerissa väheneviä minuutteja kananmunien kiehuessa liedellä, koska ei ollut kertakaikkisesti mitään tekemistä. Vieraan saapuessa naurahdin ja sanoin tätä olevan kaupunkilaisten elämän, tylsiä minuutteja toisensa perään vailla tekemistä.
Tylsyysden tunne. Se on piinaavan ihanaa ne harvat tunnit viikossa. Se, että kaikki on hetken valmista, ei ole hommaa mihin tarttua. Materialistin elämässä olisi takaraivolla jyskyttänyt koko leppoisaksi ja iloiseksi muovautuneen illan ahdistus aamulla odottavista tavararöykkiöistä, pursuilevista kaapeista ja sekaisista paperikasoista. Minimalistisemmassa elämässä heräsin hämärän rajamailla, makoilin sängyllä kauan, venyttelin ja lopulta nousin tekemään aamiaista kotiin, jossa kaikki oli juuri niin mallillaan kuin tarve on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti