Sattumankauppa

Elämä ja sen yllätyksellisyys. Asia, jota en kyllästy pohdiskelemaan. Etenkin, kun se elämä jaksaa yllättää. Aina kerta toisensa jälkeen. 

Onhan ihmiset huolissaan siitä miten haaskaan elämäni yksin olemiseen. Puhumattakaan siitä, että nautin tästä enkä tavoittele miestä elämääni. Koettuani Tinderin pariutumisen maailmaa mullistavan ilmiön kertaalleen olin varma, etten toista kertaa erehdy. Menin kuitenkin, selailin läpi ja petyin. En löytänyt samaa fiilistä, halua tutustua ja tavata uusia ihmisiä. Ensimmäisellä kierroksella olin todennut homman olevan neulan etsimistä heinäsuovasta, en usko Tinder-rakkauteen. Jokainen keskustelun avauskin oli alkujaan kuollut ja lopulta suljin koko sovelluksen.

En tiedä uskonko loppuelämän jatkuvaan rakkauteen yleensäkään. Jos rakkaus loppuu niin se loppuu. Ei siinä muttia. Ehkä pelkäänkin rakastuvani vielä jonakin päivänä. Ehkä pelkään kohtaavani ihmisen, joka vie mennessään. Ehkä pelkään pettyväni jälleen itseeni ja ihmisiin. Myönnän olevani kovemman luokan pessimisti näissä asioissa.

En usko rakkauden etsimiseen. Onni tulee eläen, niin uskon rakkaudellekin käyvän. Ja se meneekin eläen. Pessimisti perkele. Sen tietää ensimmäisestä katseesta, ensimmäisestä lauseesta, koko olemuksesta. Juuri sen, kun edessä on ihminen, johon voisi rakastua. Omalla kohdallani näiden määrä on luettu noin yhden käden sormin. Ja lopulta ennemmin tai myöhemmin olen pettynyt, itseeni tai toiseen.

Silti ihminen kaipaa sitä huumaavaa tunnetta. Joka pistää veret virtaamaan ja mielen piristymään. Sydämen tykyttämään viestejä lukiessa ja jännityksen tiivistymään puhelimen soidessa. Sen tunteen, kun sanoo ensin ei todellakaan ja minuutin jälkeen joo sittenkin. Siinä tuntee, että nyt viedään puolin jos toisinkin. 

Kaikki on niin ihmeellistä, hämmästyttävääkin. Kun katselee ikkunaruudun läpi valtavia tukkikasoja, mittailee maita silmänkantamattomiin, ympärille aukeavaa näkymää. Siinä on se kaikki, jota tämä ihmismieli elämäänsä tarvitsee. Se kaikki mikä on lopulta kaikkea muuta kuin täydellistä ja unelmaa. Siinä toisella puolella pöydän istuu ihminen, joka on itse täydellisyys. Suurine virheineen, vikoineen ja ajatuksineenkin. Se, jonka kanssa puhuu samaa kieltä ymmärtämättä lopulta sanaakaan, jota tukee tietämättä oikeasti mitään, joka on niin tuttu ollakseen samalla vieras. 

Ehkä se on juuri se houkutuksensa. Se elämän tosiasia, että liekin on pakko toisinaan palaa hetki sammuakseen. On saatavan tuntea sydämen vielä lämpiävän, iskevän hetken kipinää. Olla kuin kotonaan vieraan pöydän äärellä, vieraan ihmisen kodissa. Juuri siinä pisteessä, johon päätymiselle ei voi kuin ääneen yhdessä nauraa. 

Olen helpottunut. Siitä, että liekki kohta himmenee, lopulta sammuu. Siitä, etten tule rakastumaan, elämä ei tule muuttumaan. Siitä, että kohta kuljen mukanani kauniit muistot näistä hetkistä, jotka antoi uskoa siihen, että vielä jonakin päivänä saatan rakastua. Tämä elämän mittainen seikkailu on yhtä sattumankauppaa, tässä sattumassa kaikki kortit on lopulta tyhjiä. Ehkä onni näin. Elämän on hyvä jatkua ennallaan.