Rakastettu

Kun on riisuttu kaikki
Ihmeen hyvä minun on
Eipä tarvitse mitään
Mies tarpeeton

Minä leijun ja vajoan
Unessani näin kiven valkoisen,
Tuulessa keinuvat verhot
Ja sinun äänesi kuulen sen

Älä pelkää, älä pelkää,
sinä et pääse putoamaan
Rakastettu on oikea nimesi
ja tulee nimenäsi olemaan

Juha Tapio - Rakastettu

Kevättä rinnassa sanoisin. Sen huomaa töissä lapsista, vapaa-ajalla aikuisten jutuista, pienenä pilkkeenä omassa silmäkulmassa. Uuvuttavan pimeän talven jälkeiset keväiset auringonsäteet saa silmät aukeamaan myös ympärillä oleville uusille ja ihmeellisille tuttavuuksille, miehille juurikin. 

Makoillessani eräänä iltana hiljaisen asuntoni sohvalla, tunsin miten hetken maailma on tässä pisteessä, rauhassa lipuen eteenpäin. Samalla tunsin miten jotain arvaamatonta tulee tapahtumaan. En tiennyt mitä, mutta ajatus tuntui kiehtovalta. Jännitti ja melkein pisti kihertelemään.

Yksi katse sinisiin silmiin, pieni uteliaisuuden poikanenkin. Yksi viesti johtaa toiseen ja toinen kolmanteen, kuin salamana kirkkaalta taivaalta. Saavutaan siihen pisteeseen, jossa nyplään virkatun päiväpeittoni pylväitä pieni puna poskilla helottaen. Kuluu minuutteja, lopulta tuntikin. Juttu lentää kuin vanhoilla tuttavilla, yhteinen sävel löytyy lapsuudesta tähän päivään.

Yhtäkkiä koen olevani etuoikeutettu. Koitan lauseissani selitellä, ettei puhuta pikkujutuista. Asia, jota työstetään vielä vuosienkin päästä. Se rikkoo kaksi aikuista, päälle vielä lapsiakin. Se vie jokaiselta perheenjäseneltä mahdollisuuden ehjään huomiseen. Siihen perinteiseen perheeseen, jossa isä ja äiti herää aamulla samasta sängystä, kaikilla on yhteinen sukunimi ja lapset kutsuu kodikseen vain yhtä osoitetta. Lapset eroaa viikottain toisesta vanhemmastaan, vanhempien välit muuttuu pariskunnasta parhaassa tapauksessa kavereiksi, pahimmillaan vihamiehiksi. Lapset eivät näe isän ja äidin halailevan tai pussailevan, jakavan toisilleen kauniita sanoja ja tekoja. Niiden lasten elämään hyppää mahdollisesti tulevaisuudessa kasapäin uusia, hyviä tai huonoja läheisiä ihmiskontakteja. Nämä kylmät totuudet, särkyneet haaveetkin olen aikoinaan työstänyt itsekin. Puhutaan suuresta möykystä nimeltä ero.

Olen hiljaa ja kuuntelen, koitan keksiä rakentavaa sanottavaa. Välillä olen sanaton, olen mielummin hiljaa kuin heitän tiskiin perinteisen "tiedän kyllä miltä susta tuntuu". Kuuntelen, koitan tukea olematta puolueellinen. Välillä annan itkun tulla, ollaan molemmat hiljaa.

Sen kaiken keskellä tunnen itseni tavattoman onnelliseksi. Nuo samat kysymykset ja ajatukset olen joutunut itse käymään läpi, valitsemaan tieni tulevaisuuteen. En pysty sanomaan, että aina kannattaa yrittää. Voi yrittää kerran, toisenkin muutosta ja todeta lopulta vuosien päästä rämpivänsä samassa suossa. Kauanko parisuhteessa pitää yrittää ja olla onneton?

Olin kuulemma rento ja luottavainen. Olenkin. Siihen, että rakkautta ei löydy etsimällä vaan elämällä. Tällä hetkellä rakastan elää vapaana, mennä miten lystää ja olla riippumaton yhdestäkään parisuhteesta. Ehkä asia muuttuu vielä tänään, kenties kuukauden kuluttua. Ehkä vastaani kävelee ihminen, johon rakastun. Koskaan ei tiedä mihin elämä kuljettaa.

Ei enää tarvita parisuhdetta kuten vuosikymmeniä sitten. Taloudellisesti pärjäävät ihmiset, joilla on tarkoituksena elää vain tämä yksi elämä jättää usein sitoutumatta. Sen kaiken ihanuuden keskellä jättää käyttämättä kortin, jossa on myös kääntöpuolensa. Heitä saatetaan kutsua nirsoiksi, ronkeleiksi tai täydellistä etsiviksi. Heiltä kuvitellaan puuttuvan elämästä juuri se jokin kultainen kruunu, jota puolisoksikin kutsutaan. En allekirjoita. Ei se ole koko totuus.

Viikko sitten vietettiin Onnellisten sinkkujen päivää. Puhelu herätti jälleen ajattelemaan omaa onnellisuutta, tyytyväisyyttä menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Hän, joka koki olevansa pinteessä, parisuhteensa päässä, irrallaan arvosti jokaista sanaani. Lopulta kysyen kadunko mitään. Yhdellä sanalla rehellisesti vastaten; en. Sanoin anteeksi, hän sanoi kiitos. 

Lopulta suljin puhelimen, nauroin punaisien poskieni kanssa ääneen, laitoin tärisevin käsin viestiä ystäville. Oli hölmö olo, vähän kuin rakastuneena. Koin olevani vapaa, arvostettu, ihailtukin. Siinä samassa hetkessä toisessa päässä puhelua oltiin elämän suurimpien päätösten äärellä yhä syvemmin. 

Ehkä puhuin kaunistelematta asioista; siitä kuinka voin aurinkoisella kesäisellä kalliollani vierestä seurata miten toveri räpiköi kaulaansa myöten suossaan, johon itsensä vetää tai mistä ylös koittaa selvitä. Kuinka voin huudella ympäripyöreitä neuvojani jättäen lopulta kaiken auki, yksin selviytymään. Kukaan ei selviä erosta voittajana hellillä halauksilla tai lämpöisellä kädellä poskea vasten, taistelu on käytävä itsensä kanssa. Rakastaa ja olla rakastettu. Siinä haastetta ihmiselämälle.

En tiedä soittaako hän vielä. Olen askeleen edellä. Melkoisen suuren askeleen. En soita, en ota yhteyttä, sanoin sen tiukasti. Elän elämääni eteenpäin yksin sohvalla makoillen, nauttien hetkistä, joissa päivät lipuu hiljalleen eteenpäin.