Ei tartte auttaa

Toisessa kädessä pari pakettia sokereita, toisessa keittokirja ja perunajauhopaketti. Lumen peittämä jää. Muutamaa sekuntia myöhemmin tähtiä satelee silmissä. Sattuu. Kovaa. Kerään tähdet silmistä ja kakkutarvikkeet maasta, riennän ovesta sisään nauraen. Rojahdan sohvalle ja nauran. Itken ja nauran yhtä aikaa. Sattuu vietävästi. 

"Neljä munaa kulhoon ja pari desiä sokeria, sitten vatkaat" huutelen sohvalta. Kakkuoppilas joutuu pärjäämään ilman opettajaa. En pysty liikkumaan, sattuu. Kehoitetaan ottamaan särkylääkettä, johon kivusta kiukuissani vastaan sen olevan mahdotonta tilassa, jossa ei voi edes itseään liikuttaa. Pitää vaan koittaa selvitä, ei auta rutina. 

Siinä se on. Kädelläni. Sohvalle kannettuna. Pieni punainen kapseli ja käsi ojentamassa vesimukia. Olen hämilläni, nauran ja tokaisen tottuneesti "ei tartte auttaa". Aistin naurahduksen takaisin kera lauseen "kyl sua vaan tarttee vähän auttaa".

Kaksi päivää sairauslomaa. Olen malttanut olla sohvalla pieniä hetkiä, yhden villatakin valmistumisen verran. Suurimman osan ajasta olen kivuista välittämättä mennyt kuin ennenkin ja neljännen kauppakassin sisään saatettuani kirjoittanut naapurille viestin "Ei tartte auttaa!"

Ehkä vielä joskus opin, että Pappadiippaakin tarvitsee joskus auttaa. Siihen päivään asti voin isäni saappaita lainaillen heitellä tarpeen vaatiessa ilmoille lausahduksen "Ei tartte auttaa!"