Yhtä

Yksi nurmi. Kymmenittäin miehiä. Yksi pallo. Kaksi kotijoukkuetta.

Mainos ystävyysottelusta somessa. Rytkyt niskaan ja kentän laidalle palelemaan. FJK - pakolaiset, tätä ei voinut ohittaa. Sai jopa velipoikani hämmästelemään. Ettäkö pikkusisko potkupalloa katsomaan! Hyvän asian puolesta uhraudun kerran jos toisenkin.

Seisoin kentän laitamilla, kuulostelin tunnelmia. Iloisia, kiinnostuneita, kenties uteliaitakin ihmisiä. Verkkojen heiluessa olin hämmästynyt miten alunpitäen pakolaisien saapumiselle vastahankaiset asukkaat lopulta iloitsivat myös tuoreiden paikkakuntalaisten maaleista. Keskinäistä vuorovaikutusta ei juuri ollut havaittavissa, mutta kenties rippeitä hyväksynnästä leijui ilmoilla.

Suurimmalla osalla, liekö jokaisella pakolaisella oli jalassaan asianmukaiset kengät. Aiemmin ainakin yhden FJK:n pelaajan etsintäkuuluttamia nappiksia oli kaiveltu tuttavien kaappien kätköistä ottelua varten. Niin pieni teko, valtavan suurella merkityksellä. Ne eivät olleet vain tossut jalassa, ne oli paljon enemmän. Ainakin omassa sydämessäni.

Kentän laitamilla pyöri junioreja. Pieniä ihmisiä, joilla sydän palaa lajiin, joiden esikuvat kentällä juoksivat. Ne suuret miehet, suurella sydämellä, tärkeällä teolla. Oppina hyväksynnästä, toveruudesta, yhteistyöstä. Selän takaa kuulin ylpeät sanat "Janne on kapteeni, Janne on kyllä kunkku äijä!" 

Olen samaa mieltä. Kiitos.