On yksilöitä, jotka menee ihon alle, suoraan sydämeen. Tunne syttyy pian, salamana. Usein jo ensimmäisistä katseista, ilmeistä, eleistä ja keskusteluista, yhteisistä hetkistä. He eivät ole "oppikirjasta", täydellisiä ja virheettömiä. He ovat pieniä sankareita, periksiantamattomia taistelijoita, äärettömän herkkiä ja haavoittuvia. Heidän vuokseen uhraa, kestää ja ottaa vastaan mitä annettavana on. He tarvitsevat paljon, mutta antavat myös itselle valtavasti ja vielä enemmän. He ovat jännittäviä, mielenkiintoisia ja haastavia, tunnetilat vaihtuvat pyörremyrskystä vuoristorataan. He ovat unohtumattomia yksilöitä, juuri heiltä saan voimaa arkisiin aamuihin.
Avaan oven. Yllätyn iloisesti. Halaan, katson silmiin ja toivotan huomenet. Ehdotan, pyydän, kehoitan ja lopulta käsken. Tiedän nostavani myrskyn ilmoille, juuri sen mihin jokaisella meistä on lupa ja oikeus. Olen kuullut olevani ihana, paras, kiva ja lemppari. Hetkessä tiedän pyyhkiväni kaikki herttaisuudet taivaan tuuliin. Teen sen silti, koska tehtäväni maailmassa on tuottaa toisinaan pettymyksiä. Olen odottanut tätä hetkeä, ensimmäistämme.
Kuulen kunniani, otan vastaan kaiken mitä siinä hetkessä ansaitsen. Salaa nautin tilanteesta, pieni ihminen uskaltaa näyttää tunteensa ja purkaa pahaa oloaan. Sovittelen, mutta en jousta. Kuuntelen, en väitä vastaan tai kyseenalaista. Pidän sylissä kun sallitaan, silitän ja halaan. Haluan koskea, olla lähellä ja turvana.
Tuuli tyyntyy, tilanne rauhoittuu. Silitän päätä, halaan tiukasti ja annan vihdoin omille kyynelilleni vapauden. Juuri niille kyynelille, joita en pysty kätkemään ammatillisuuden taakse vielä vuosienkaan jälkeen. Puhun rauhoittavasti ja hyräilenkin, kunnes meinaan saada vielä viimeisen nyrkin rintalastaan. Ilmaisen selkeästi, että otan vastaan kaiken mitä hänellä annettavana on, hyvässä ja pahassa. Kerron miten paljon välitän ja arvostan häntä, miten valtavan tärkeä hän on juuri omana itsenään.
Hän kääntyy katsomaan, katsoo syvälle silmiin kysyen tykkäänkö vieläkin vaikka hän olikin tuhma. Kyyneleet valuu pitkin poskiani, halaan lasta, jolle juuri aiheutin valtavan tunteiden pyörremyrskyn ja vakuutan tykkääväni hetki hetkeltä enemmän.
Hän hyppää sylistäni, käy aamiaiselle miettivänä. Suljen oven perässä hymyillen. Aamupäivän elämme hiljaiseloa. Välillä saan hymyn, toisinaan käännetään selkä. En pakota, annan aikaa miettiä. Tunteja myöhemmin käsi tarttuu käteeni, pyydetään leikkiin ja saan kuulla olevani kiva, lemppari ja maailman paras käyttämään rautalapiota. Halaan ja saan onnellisen hymyn päivän parhaaksi palkkioksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti