"Olipa kerran Kerttu. Yksinäinen rouva kerrostaloasunnossaan. Kiireisillä lapsilla ei ollut aikaa vanhalle äidilleen. Heillä oli kiire töihin, kiire harrastuksiin, kiire opiskelemaan, kiire elämään. Kertun kaappikello raksutti, odotti ja raksutti. Odotti jonkun saapuvan, oveen rimpauttavan, puhelimen pirahtavan. Kertulla ei ollut kiire, ei enää. Menneisyyden kiireistä muistutti lasten kuvat olohuoneen lipaston kulmalla, rivi vuosikkaita pyöreä poskisia lapsenlapsia toisella puolella.
Tuli päivä, jolloin lapset jälleen kiirehti. Äitinsä tyhjälle asunnolle. Kiirehtivät omansa pois. Kultakorut kelpasi tyttärille, isävainaan sotamuistot pojille. Valokuvat jaettiin, vanha lipasto joutaisi trokarille myytäväksi. Jos jonkun roposen saisi, eihän kiireisellä aikaa moisen arvottoman romun myymiseen ole.
Astui nuori nainen liikkeeseen. Ihastui, rakastui huonekalu vanhukseen. Kiireisten yksinäisten iltojen keskellä kävi ihastelemassa, kunnes lopulta tarjosi. Seuraavana päivänä kannettiin aarre kotiin. Lipaston nurkasta löytyi vanha kulunut pahvirasia, laatikosta Kokoomuksen kannatusmaksu parinkymmenen vuoden takaa. Kiireessä lienee jäänyt huomaamatta. Vanha pahvirasia kätki sisälleen kellon, vuosikymmenien takaa. Kello kävi, hitaasti, verkkaisesti, jätättäen. Ei ajassa, mutta kävi. Ei kiirehtien mihinkään. Tuo samainen kello maksaisi naiselle lipastoon sijoitetut kympit takaisin, enemmänkin. Hän ei myy, hän välittää esineestä, joka kaulassa ei tarvitse kiirehtiä."
On sanoja, jotka soi korvien välissä. Saa jokaisella kerralla ihmisen raivostumaan lähinnä itselleen. Syyllinen seisoo punaisissa nahkakengissä, jotka vedän jalkaani aamulla, riisun päiväkodin eteisessä kiskoakseni ne jälleen jalkaan riisuakseni tovin kuluttua toisen päiväkodin pukukopilla.
Meni vuosi oppia elämään arkensa kanssa. Sitä arkea, jossa viitenä päivänä viikossa päivän ensimmäinen päämäärä on saattaa lapset päiväkotiin ja ennättää itse ajoissa työpaikalle. Korjaan. Ensimmäinen päämäärä on saavutettu, kun yhden lapaset on aseteltu oikein, toinen on huomannut laittaa kengät oikeisiin jalkoihin ja kolmas selviää autolle asti kolmen kassinsa ja eväskoppansa kanssa ainuttakaan nyssykkää unohtamatta.
Harjoittelin kuukausia, kunnes onnistuin. Vihdoin istun rauhassa päiväkodin käytävällä, järjestelen tavaroita lokeroihin, tervehdin ohi kulkevia kiireisiä ja hermostuneita vanhempia. Hymyilyttää jokaisena aamuna, ehkä nautinkin muiden sohlaamisesta.
Kiire. Se on kadonnut. Aamuista, iltapäivistäkin. En halua sanoa sitä sanaa enää lapsilleni. Kiire on aikuisen ihmisen luomaa, päämäärätöntä koheltamista. Luo stressiä itselle ja ympärilleen, erityisesti lapsille. Herkkiin, vaistoaviin, kärpäspaperin tavoin käyttäytymismallit itseensä imeviin yksilöihin.
Meillä on aikaa. Pysähtyä kokemuksellisesti arvokkaaksi puoleksi minuutiksi katsomaan kuohuvaa patoa, kadulle kuollutta lintua tai laittaa tukka palmikolle päiväkodin eteisessä. Meillä on aikaa hymyillä toisillemme päiväkodin vessan peilistä käsiä pestessä, heittää lentosuukot. Meillä on voimaa, jaksamista rutistaa hippusen verran kovempaa ennen kuin äiti kääntää selkänsä ja vetää jälleen punaiset nahkakenkänsä jalkaan päiväkodin eteisestä ehtiäkseen töihin.
Ja äiti ehtii. Töihinsä. Ehtii katsella nousevaa aamua, muistaa hengittää aamun raikkautta, nauttii liikennevaloissa seisomisesta hiljaisessa autossa. Muistan elää kiireettömät minuuttini, rutinoituneet joka aamuiset hetket.
Iltapäivällä suljen työpaikan oven, annan radion äänenvoimakkuuden näyttää edelleen nollaa. Nautin hetkeni, muutaman minuutin hiljaisuuden. Lataan itseni ja ajattelen, ettei lapsilla ole vieläkään kiire mihinkään. Annan heidän elää hetkessä, kiireettömässä ja kenties pysyvästi muistoihin jäävässä.
Tiedän päivän tulevan. Sen päivän, jolloin istun keinutuolissani kuin Kerttu konsanaan. Kuuntelen kaappikellon naksutusta, käen kukkumista. Lasken tunteja ja minuutteja levolle käymiseen, haikailen pienten tähtisilmien kuvia katsellen juuri näitä hetkiä elämästäni. Kiireisiä, mutta samalla niin ainutlaatuisia päiviä, kuukausia, vuosia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti