Olin laiskotellut koko aamun, lorvaillut pedin pohjilla. Nojaillessani liki puoliltapäivin keittiön ovenpieleen muistin sen. Isänpäivä! Huikkasin asiasta aamupalaansa kauhovalle toverille ja jatkoin nauramista, sain kummastelua ajatuksilleni. Turha päivä, siinä missä äitienpäiväkin. Ajatusmaailmassani jokainen päivä on ainutlaatuinen niin iseille kuin äideillekin, ei sitä tarvitse erikseen juhlistaa.
Arki alkoi. Lapsen katsellessa piirettyjä pilkoin kasviksia yöpaidassa ja annoin kyynelien valua. Uppouduin ajatuksiin ja yllätin itseni. Ajattelin jälleen liikaa tulevia tapahtumia, päivän kulkua. Ajattelin sydämellä, liialla empatialla. Vaikeita tunteja, haastavia hetkiä, lukuisia tuntemuksia. Aamuhaleja antamaan tulleelle pienelle tokaisin sipulin vain silmiä kirveltävän.
Kului tunteja, stressini helpotti. Seisoin kamera kädessä suuressa kaikuvassa tilassa. Seurasin kanssakäymistä, katseita, lämpöä. Seurasin miten luonto ohjaa ihmistä, verisiteet eivät katkea vuosienkaan jälkeen. Olisin halunnut ikuistaa kaiken, jokaisen ilmeen, eleen, sanan. Kyyneleet valuivat poskilla, hymyilin, lähes nauroin. Hetken ajattelin, että isän- ja äitienpäivät on ehkä sittenkin ansainnut paikkansa kalenterissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti