torstai 5. maaliskuuta 2015

Elämän ristiriidat


Enpä ole aikoihin kuullut uteluita vauvakuumeesta, kas kummaa. Vastaukseni on ollut yli neljä vuotta sama, kielteinen. Olen ajatellut, että ehkä se oli tässä. Yksi onnellinen raskaus, yksi uskomattoman hieno synnytyskokemus. Ensimmäiset vuodet oli vaikeita, jälkensä jättäviä. Kuluneet neljä vuotta on kuitenkin kasvattaneet ihmisenä uskomattomasti enkä voi sanoa katuvani ainuttakaan uhrausta, jonka pienen ihmeeni vuoksi olen tehnyt. Uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa ja nykyään jokainen nouseva aamu on entistä onnellisempi.

Olen valvonut neljä yötä sairastelevien lasten kanssa, päivät pakannut elämääni laatikoihin, pohtinut kasvimaan perustamista, perehtynyt vanhan talon mysteereihin, saanut pienen hengähdystauon lenkkarit jalassa räntäsateessa, väsyneenä jumpannut ja venytellyt tyhjentyvän olohuoneen lattialla hiljaisuudessa nauttien. Nauttinut pienistä ilon hetkistä, todellakin.

Väsymyksen, ajottaisen epätoivon keskellä avasin kaapin, jonka kuvittelin jo tyhjänneeni. Näin kasat vauvanvaatteita. Niitä, joita vuosia keräsin kirpputoreilta. Jotka suunnittelin joskus traumojeni hälvettyä pukevani toiselle vauvalleni kenties kymmenen vuoden kuluttua. Elämä on tässä, toista vauvaa ei ole, liekö koskaan tulevankaan. Nauran ajatuksilleni, kunnes löydän itseni yllättäen itkemässä pienet potkuhousut kädessäni. Tunnen jotain mitä en ole kokenut neljään vuoteen, yllättäviä ja uusia tunteita. Ehkä en enää sano "ei enää koskaan" vaan totean "katsotaan mitä vuodet tuo tullessaan".

Pelkään että ihmiset on laitettu liikkumaan, 
Kiirehdi kiirehdi ettei aivot ehtis liikaa ahdistumaan 
Pelkään että kaikki tähtää sokeesti vaan tulevaan, 
Mun nuolet ei lennä sinne asti 
Mä heitän leivän kerrallaan 

Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luokse, 
Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo 
Me ollaan samaa tuhkaa, samaa kevyttä ilmaa, 
Joten rauha nyt, tää maailma on vihaan kyllästynyt

Uskot kohtaloon tai et, se on ihan sama kunhan ajattelet, 
Tää sekunti itsensä kantakoon, se on kaiken aa ja oo 
Mut jos tuijotat vaan yhtä puuta koko metsä voi kadota, 
Mut jos sä näet vaan metsän et ehkä huomaa puuta hienointa

Haloo Helsinki - Vihaan kyllästynyt

4 kommenttia:

  1. Kaikkea suurta ne pienen pienet pöksyt saa aikaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syytän edelleen huonosti nukuttuja öitä, epätoivoista väsymystä, aikuisten kontaktien puutetta ja lukuisia "ei enää koskaan"-ajatuksia, joita olen viime päivät kokenut. Samalla tiedostan olevani varsin lisääntymisikäinen vielä siinä vaiheessa, kun vuodatan kyyneliä esikoisen rippikirkossa. Ei liene kiire murehtia moisia joutilaisuuksia?

      Ehkä pääsen yli tästä purkauksesta, myyn vaatteet eteenpäin ja keskityn esikoisen rippileirin aikaan neulomaan vaikka villahousuja kuopukselle. Onneksi mulle jää retropöksyjen myynnin jälkeen vielä suuri laatikollinen hahtuvaa jemmaan... ;)

      Poista
  2. Niin, ei enää koskaan, tuttu lause. :) Säästössä oli kaikkea ensimmäisen lapsen jäljiltä, jos kuitenkin mutta.. ei enää, koskaan. Mutta kuinkas sitten kävikään, elämän myllertäessä ja kaikenlaista nähneenä kaipuu nousikin suureksi ja tässä sitä ollaan, syksyä odottelemassa. Sinulta varmasti neuvoja silloin kysymässä kestoilusta ja liinailusta. :)

    <3 :llä lainalapsesi hetkellisen kodin S.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tätä riemua ja onnellisten kyynelten määrää voi sanoin edes kuvata! Ihanaa! Onnea, onnea ihan valtavasti teidän perheelle! Lapset on aina iloinen ja onnellinen asia, oli ne sitten lainattuja tai biologisia :)

      Poista