Pieni maalainen suuressa kaupungissa

 

Tekee hyvää. Karata suureen maailmaan. Nähdä kuinka kaikki on niin kovin erilaista maalaiskyliin verrattuna. Ovet, hissit ja auton pysäköinti toimii koodeilla, vastaantulijoita ei kuulu katsoa silmiin, keittiön akkunan takana suhisee kehäykkönen ja olkkarista näet naapurin iltapuuhat. Kysyn neliömäärän ja vuokrahinnan, haukon henkeä pyörtymisen rajamailla. Kysytään voisinko kuvitella asuvani nurkilla. En mieti kauan vastausta.

Puoli pulloa viiniä pizzan kaveriksi. Suunta keskustaan. Stand upia ja pikku pubia. Naurua vedet silmissä, uusia tuttavuuksia. Takaisin kävellessä tajuan olon olevan kuin kymmenen vuotta sitten. Muistellaan moisia aikoja kaiholla, kauhullakin. Jaetaan muistoista kultaisimmat, ensisuudelmat, ekat humalat, seurustelut. Kuljetaan rinnakkain, aivan kuin viistoistakesäsinä. 

Herään aamulla yläkerran lasten leikkeihin. Pullollinen punaviiniä ystävineen tuntuu lähinnä samalta kuin lasten kanssa huonosti nukuttu yö. Nousen hiljaa sängystä ja kiskon ulkoiluvaatteet päälle, kengät saa odottaa hissiin saakka. Kävelen ympäri kaupunkia lähes pari tuntia. Etsin kauniita asioita, materiaaleja ja värejä. Ruokakaupan ovella haaveilen jo aamiaispöydästä.

Iltapäivä venyy, en pääse irti teekupposesta ja muisteluista. Lopulta suljen oven onnellisena, olo edelleen kuin kymmenen vuotta nuorempana. Navigoin itseni kohteeseen koti, käännän musiikkia aina vaan kovempaan ja eksyn matkalla vain kerran.

Kiitos, Ystävä.

Arvostuksesta suurinta

Toisen ihmisen arvostus ja kunnioitus on kovin pienistä sanoista ja teoista kiinni. Jokunen täti kävi kyläilemässä. Nämä tapaamiset on joka kerta yhtä palkitsevia itselle, saa arvostusta ja kauniita sanoja työpanoksesta yhteiskunnan ja pienen elämän hyväksi. Toisinkin voisi olla, ehkä tässä on vain onnea matkassa. Toisessa äärilaidassaan voisi elämän täyttää pelko ja epävarmuus omasta ja lasten turvallisuudesta.

Sosiaalialalla on oppinut elämään varpaillaan. Kuulostelemaan ja aistimaan ihmisiä. Luottamus pitää ansaita päästäkseen lähelle. Joskus se tapahtuu jo ensimmäisestä katseesta, toisten kanssa tunnetta ei synny koskaan. Pelkoa en ole tuntenut koskaan, en edes uhkauksista ja virkavallan läsnäolosta huolimatta. En kuulopuheista tai mustasta valkoisella. Edelleen jaksan uskoa ihmisen kykyyn muuttua ja kehittyä, niin mahdottomalta kun se välillä tuntuukin.

Eräs ilta saan puhelun vieraasta numerosta. Sen, jota en uskonut saavani koskaan. En usko korviani. En meinaa löytää sanoja. Menee änkytykseksi, pää tyhjenee. Juuri silloin pitäisi olla sanat, ne kauneimmat. Ne arvostavimmat. Teen parhaani, lopulta kyynel vierähtää jo poskelle. Huomaan vastapuolessa lievää paniikkia tunteikkaista sanoistani, joita koitan tyhjästä taikoa. Tilanne on uusi, meille molemmille. Tunnen ne kaikki haavat. Repiikö sanomiseni ja koko tilanne haavat auki vai toimiiko ne laastarina? Haluan eheyttää, olla aito ja läsnä. Puhelu loppuu vastapuolelta sanoihin, jotka saa itkemään. Itken arvostuksesta, jonka tiedän tulevan suoraan tuhansiksi palasiksi satoja kertoja särkyneestä sydämestä.

Köyhä?

  

Ihmiset arvostaa elämässään erilaisia asioita. Valitettavan usein arvostus näkyy materiana. Miksi tyytyä vähempään kuin naapuri tai paras ystävä? Ettei vain vaikuta rahattomalta? Pahimmassa äärilaidassa Audi ja iPhone vaihdetaan uudempaan, mutta lapsille ei olekaan enää varaa ostaa kunnollisia toppavaatteita talveksi, kaupasta kannetaan halvin ulkomainen vaihtoehto ruokapöytään. Pankkitili huutaa punaisella ja stressi loppukuusta syö päänuppia.

Sitten on toinen äärilaitansa. Ne vähään tyytyvät. Ne, jotka elävät sillä mitä tilille ropsahtaa, on se satoja tai tuhansia euroja kuukaudessa. Kenties jotain jää säästöönkin, jos ei joka viikolle uusia farkkuja osteta? Ne ihmiset, jotka elävät itselleen, ei ympäröivälle maailmalle.

Olenhan aina ollut nuuka. Siinä missä muut söi suklaapatukkansa hetkessä, Pappadiippa pihtasi herkkuaan niin kauan, että herkku vanhentui syömäkelvottomaksi. Jo lapsena nautin siitä miten raha kasvoi kukkarossa, kun sitä ei tuhlannut. Säästin ja edelleen säästän, mutta tähän päivään mennessä en tiedä mihin.

Nykyään raaskin valmistaa lohen jo seuraavana päivänä, mahdollisesti tavallisena tiistaina enkä pihtaa sitä elämäni tähtihetkiin. Kaupassa oranssit laput herättää mielenkiintoni ja yleensä häpeäkseni esimerkiksi lisäaineettomat makkarat ja nakit lapsille ostan alennuksesta kalliin alkuperähintansa vuoksi. Edelleen pihtaan parhaita vaatteitani makuuttaen niitä kaapissa, puen lapsen parhaimpiin vaatteisiinsa vain harvoin peläten, etten saakaan niistä myydessä enää samaa summaa kuin kirpputorilta kotiin kantaessa.

Vuosien saatossa sitä on kehittänyt melkoisen kirppissilmän itselleen. Ensimmäisellä vilkaisulla näkee onko pöydässä mitään itseä kiinnostavaa tarjolla. Olen ronkeli, etenkin omien vaatteideni suhteen. Täytyy saada halvalla ja käytännöllistä. Tekokuidut jätän suosiolla muille.

Vaan tuli eräs keskiviikko, jolloin yksinäisillä matkoillani parin kaupan pihassa oli roskalava. Ensimmäisellä asioidessa tutut poliisit tulivat humoristisesti utelemaan olenko varkaisilla. Myönsin syyllisyyteni ja toivottivat menestystä etsintään. Seuraavalle lavalle kurkkiessa kiukkuinen täti huuteli perättömiä, asian kuittasin hymyilemällä onnellisena. Tottavie olinhan onnellinen, koska Seppälän lava tarjosi mulle uudet pökät! Vallan ilmaiseksi!

Pssst.. Ylimmän kuvan Converset maksoi 0,05e. Niistä myöhemmin lisää.. Niin ja poliisitkin on tuttuja ihan vain työni puolesta, olenhan tunnollinen kansalainen.

Torstaisin terveisin 

 Se "v*tun köyhä ämmä"

Elämän pienet ilot

Lasten ilo on äidille paras palkinto. Riemu mutavellissä rypemisestä, pyörien pesemisestä vesiletkulla, märän ruohon heittelystä sisaren päälle ja lopulta kikatuksena äidin pestessä tenavatkin vesiletkulla. Kykin "puiston" laidalla tunnin ja nautin näkemästäni. 

Puhumattakaan siitä millaisia ilon kiljahduksia suustani päästinkään, kun kuopus piirsi eilen ensimmäiset pää-jalkaiset. Biologisen lapsen kanssa tällaisista asioista nauttii myös suuresti, mutta usein vielä suuremmat tunnereaktiot aiheuttaa yksilö, jonka kanssa ei ole koko elämää yhteistä matkaa taivallettu. Jokainen saavutettu taito on uusi onnistuminen myös itselleni.

Päämäärätietoisuus lisää myös iloa omaan elämään. Pienet etapit, hengähdystauot viikoissa. Keskiviikkoinen vapaailtani suuntautuu useimmiten ruokakauppaan ja kirpputoreille, syksymmällä eksyin usein metsään. Lauantaina suuntaan "isolle kirkolle" kera punaviinin ja ystävän. Pieniä asioita, jotka tekee elämästä niin paljon suurempaa.

Pienille ihmeilleni, 

rakkaudella Äiti <3 

Väärinkäyttä(yty)jä?

Puolitoistaviikkoa sitten sain käteeni reseptin, jossa luki oikaisten "antibiootti 10 pv, tulehdusten ennaltaehkäisyyn". Ajatukseni sen pois jättämisestä lääkearsenaalista tyrmättiin heti, koska kyseessä oli suuri toimenpide pöpöille herkällä alueella. Kuulemma poikkeuksia ei ole, nämä leikkaushaavat tulehtuu AINA.

Uhmasin, jätin antibiootit ottamatta. En väitä, etteikö maailmaan mahtuisi ihmisiä, joiden varmasti on turvallisempaa syödä antibiootti kuin uhmata terveyttään esimerkiksi heikentyneen terveydentilan vuoksi. Synnytyksen jälkeiseen kohtutulehdukseen söin useampaa antibioottikuuria päällekäin, jonka jälkeen keho oli totaalisen sekaisin. Elpyminen vei kauan ja silloin päätin, etten ihan pienistä moisiin myrkkyihin kajoa. Tappaahan antibiootti elimistöstä kaikki bakteerit, myös ne hyvät. Kuuria seuraava tulehduskierre ja yleiskunnon heikkeneminen on taattua. Puhumattakaan siitä miten paljon lapsille antibiootteja syötetään, suurinosa turhaan vieläpä. Esikoiseni ei ole koskaan särkylääkettä ihmeempää saanut (paitsi rintamaidon välityksellä), toisen tulehduskierteet on jäänyt menneisyyteen. Luonnon konstit on monet.

Olenhan ennaltaehkäissyt tulehdusta, omin konstein. Haavojen ollessa auki purskuttelin jokaisen ruokailun välissä kamomillateellä (2 tl kamomillaa per 2 dl vettä). Kiehautettuun veteen kamomillat, puolen tunnin haudutus ja lasipurkissa säilyy vuorokauden jääkaapissa. Kyseisellä teellä olen hoitanut myös silmätulehduksia ja haavoja. Iltaisin kunnollinen puhdistus ja päälle desinfiointi vanhalla suomalaisella "lääkeaineella".

Vierailin suuhygienistillä. Kysyi olenko ottanut lääkkeitä ohjeen mukaan ja myönsin lintsanneeni. Katsahti suuhun ja kauhistui. Kummasteli ja uteli. Ei merkkiäkään tulehduksesta, toipuminen erinomaisessa vauhdissa. Kerroin vilppini ja poistuin tyytyväisenä uhmauksestani terveydenhuoltoa kohtaan.

Peppi Pitkätossun sukua

Olinhan nyt haikaillut niistä jo vuosia. Vihdoin toimeen ryhdyin ja olihan niiden teko pitkäveteistä ja puuduttavaa. Tarkoitus oli tuhlata kaksi kerää Novitan Nallea. Suunnittelin huonosti, lankaa jäi jäljelle vajaa pari metriä. Ohje on mukailtu Novita syksy 2011 lehdestä. Seuraavaksi suunnitteilla pari "yhden illan juttua" ennen kuin alan haikailla uuden villapaidan aloituksesta..

Viimeisen viikon olen saattanut loppuun kesällä aloittamaani Niemen tehtaiden pinnasänkyä. Vaihtelu virkistää neuletöiden keskellä. Ehkä vielä jonakin päivänä Tapiovaaralaisetkin vintiltä pöydän viereen eksyy. Eipä ne itsestään tunnu sieltä alas kävelevän valmiina, jonkun naikkosen täytyisi kai niille "jokunen" tunti elämästään uhrata..

Kuvassa näkyvä opettajan jatke on lakkautetun kyläkoulun roskalavalta. Tuo ihan ensimmäiset kouluvuodet mieleen...

Päivää iseille

Mua vaan ei hetkauttaisi, jos äitien- ja isänpäivät heivattaisiin kalenterista kokonaan. Juhlapyhien antiystävä lienen, joulua jo kauhulla odottelen.

Sijaisvanhemman roolissa asiaa ajattelee myös hieman haikeudella. On monia isejä, jotka tänäänkään ei tapaa omaa lastaan. Kaikki eivät varmasti saa edes sitä pientä rakkaudella askarreltua korttia sydäntään lämmittämään. Suuren halauksen ansaitsisi myös moni mies, jonka elämää lapsettomuus koskettaa.

On näissä päivissä jotain hyvää. Lasten kanssa kävin onnittelemassa isopappan ja ukin heti aamusella, iltapäiväksi lähtivät toista puolta suvusta kiertämään. Kakun täyttämiä vatsoja ja sukulaisten kanssa yhdessäoloa. Onpahan näillekin päiville joku syynsä; tulipahan taas käytyä kylässä.