Kaunista katsottavaa

Menneellä viikolla katselin juuri sitä taulua, jonka ei koskaan kotiini pitänyt päätyä. Ihan vain, koska inhoan sisustustekstejä. Se kuitenkin päätyi, sanomansa vuoksi. Muistuttamaan itseä siitä kovin tärkeästä ja tavoittelemisen arvoisesta asiasta, onnellisuudesta. Alakulossa meinasin paiskata mokoman lässytyksen kirpputorikuormaan.

Loppuvuodesta tuntui siltä, ettei missään ole mitään järkeä. Oman terveyden lisäksi painoi huoli ympärillä olevista ihmisistä. Tapahtui ikäviä asioita; oli vakavia ja pitkäaikaisia sairauksia, riitoja, hajonneita perheitä, kurjia sattumuksia. Välillä teki mieli sulkea kaikki yhteydenpidot kehenkään, kun aina satoi surullisia uutisia. Tuntui, ettei uskalla edes kuulumisia kysyä. 

Vuoden vaihteessa juttelin kummityttöni kanssa hänen huoneessaan, järjestelin vaatteita ja tavaroita hiljalleen muuttokasojen keskeltä vuosisataisten ikkunoiden takaa kylänraitin liikennettä katsellen. Tuo tyttö oli niin rentoutunut, innostunut ja onnellinen. Hänellä oli se ensimmäinen oma huone, uusi koulumatka vanhaan tuttuun kouluun, ystävät lähellä ja vanha tuttu talo, jota nyt kodiksi saisi kutsua. Ei ollut enää ihmeteltävää tai mietittävää. Siinä me kaksi, sängyn reunalla tyytyväisinä ja onnellisina istuttiin ja hassuteltiin, pieni ison kylkeen painautuneena.

Kummalliset oireet, epämääräiset kiputilat, selittämätön uupumus. Kuinka monesti ajattelinkaan illalla nukkumaan mennessä ystävääni. Oma sairaus mielessä kummitellen pelkäsin pahinta monet kerrat. Mieli oli tumma kuin jouluinen sää, kunnes maailma hiljalleen kirkastui. Löytyi syy, selitys, lääkekin. Tuli helpotusta kipuihin, koko elämään. Hän nukkui yönsä ja luin ilolla viestin, jossa kaikki näytti jälleen kirkkaalta ja valoisalta.

Istuin eilen teekupposen äärellä toisen ystävän luona. Niin monet tunnit ollaan saman pöydän äärellä naurettu sairasteluillemme, heitetty mustaakin mustempaa huumoria aiheella, jaettu kokemuksia niin työstä kuin omista maailmoistamme, menneisyydestä tuohon hetkeen. Eli siihen pisteeseen, jossa molemmilla menee "v*ttu päin persettä". On pelastettu elämiämme eri teelajeista suolahuoneen kautta antioksidantteihin saakka. Juuri eilen hänen silmistä, kasvoista, koko olemuksesta vihdoin näki miten pienetkin askeleet eteenpäin on suuri voitto. Hän näytti siltä kuin vuosi sitten, työkykyisenä ja terveenä. Hän jaksaa, pystyy ja uskaltaa, pieni ja hitain askelin lähteä eteenpäin elämässä rautaisella tahdonvoimalla. Annan toivon elää, että me vielä joskus samoilla käytävillä huomenet heitetään!

Se oli miesten saunavuoro. Kuuntelin seinän toisella puolella kuinka isäni opetti poikaani heittämään löylyä. Tuo pieni poika, joka niin kovasti miehen malleja elämäänsä kaipaa. Siinä tovia aiemmin olivat yhdessä autotallissa, tutkivat pakoputkia ja toisinaan keskustelivat ilman äänen korotuksia tai painoituksia kummankaan toimesta. Hymähdin asiaa, oli jotenkin niin kevyt olla. Siinä talossa sinä iltana asiat vain soljui eteenpäin. Tuo pieni poika ei olisi montaakaan kertaa joutunut veistelemään puu-ukkoja verstashuoneeseensa. Niinhän se on, sen isomman miehen elämässä uusi vuosi on alkanut aivan eri merkeissä kuin mennyt raskas ja stressaava vuosi. Ehkä on löytynyt tasapaino yhteen jos toiseenkin asiaan, hyvältä vaikuttava tulevaisuus. Nyt viimeinkin meidän ukilla on aikaa ottaa aikaa itselleen ja nauttia!

Kiskoin rattikelkkaa perässäni. Kyytiläinen halusi ruokkia lehmät, kiertää nurkat ympäri, tutkia koneet ja esittää kymmeniä kysymyksiä joihin en osannut vastata. Siinä hän istui lupaa odottaen kelkan kyydissä, kuunteli juttujani enomiehen kanssa. Edessäni oli uusi mies, uudessa elämässään. Se mies, jonka otsalta oli pari ryppyä silottunut, suupielet oli alati ylöspäin ja lauantaisessa pakkasillassa oli aikaa tovi kummitytön kanssakin rupatella. Laskin muutamat laskut mäestä, lentelin kaarteissa pois kelkan kyydistä ja nauroin pojan kanssa makoisasti. Tulin niin onnelliseksi, niistä hetkistä ja keskusteluista. 

Entä se perhe, jonka lapsi on ollut niin sairas, että itseäkin itkettää. Se lapsi, jonka tuntemuksiin olen samaistunut ja jonka perhettä olen parhaani mukaan koittanut auttaa käytännön asioissa. Tänään puhelimen toisessa päässä oli iloiselta kuulostava kolmen lapsen äiti, pää pyörällä kaikesta hulinasta, remontista ja arjesta. Kun kaikki on kesken, mikään ei valmista eikä tulevaisuudesta vielä tietoa. Silti niin tyytyväisenä siihen, että suunta ei voi olla kuin valoisampaa huomista kohti. Lämmöllä ajattelen myös jokaista heistä, joka on pystynyt omalla panoksellaan auttamaan tätä perhettä, joka kirjaimellisesti menetti lattian jalkojensa alta. Silti hän oli niin onnellinen, uudesta tulevaisuudesta itselleen ja perheelle. Se puhelumme oli niin... uskomaton.

Tänään avasin sähköpostin. Järkyttyneet, onnelliset ja kiitolliset kyyneleet valui pitkin poskia. Se posti oli lukijaltani. Häneltä, jolle oli auennut uusi ihmeellinen vuosi, uusi elämä ja uudet tuntemukset. Kiitos, että olet lukenut, kiitos, että olen auttanut tietämättäni, kiitos, että olet jaksanut läpi vaikeiden aikojen. Jos olen antanut paljon lukialleni niin paljon sain myös tuon viestin myötä itselleni. Onnellisia aikoja hänelle toivotan.

Ei olla saatu edes tammikuuta päätökseen ja ympärillä aurinko alkaa pilkahdella ihmisten elämään kirkkain sätein. Äitini tapaa sanoa, että asioilla on tapana järjestyä. Viikko ja kuukausi toisensa jälkeen olen päättänyt uskoa näin. Vuosi on vasta aluillaan, mutta jo ympärillä olevien ihmisten avustuksella tiedän siitä tulevan edeltäjäänsä parempi. Monelta on ilo kysyä viimein mitä kuuluu ja onnellisuus jokaisen kasvoilla laskee myös omalta sydämeltäni pienen murenan huolta pois. 

Katsoessani tuota taulua uudelleen ymmärrän sen ansaitsevan paikkansa kodissani. Koitan muistaa, koitan muistuttaa itseäni ja muita tekemään elämässään juuri niitä asioita, joista suurimman onnen voi löytää.

Muoks. Oho. Kun onnea tulvii joka puolelta, joku jää tohinassa puuttumaan. Lisätty lisää onnellisia <3