Palaset kohdillaan

 

Talo tyhjenee. Puolenvuotta jatkunut päämäärättömyys ja epätietoisuus saa vihdoin päätöksensä. Jokaisella pakettiautollisella pala menneisyyttä lähtee talosta. Pakkaan liinavaatteita, jaan astioita, tyrkytän kaikki vihaamani huonekalut mukaan. Illalla on tyhjää, suuressa olohuoneessa pieni vihreä senkki, päällään ylisuuri televisio. Sohva tyhjyyden keskellä on kuin nukkekodista varastettu, hernearkku kuin taivaasta tippunut. Istun sohvalle ja mietin miltä tuntuu, iskeekö paniikki kuten ovat sanoneet. Hymyilyttää, vaikka en vieläkään tiedä missä kotini on.

Mitä jäi jäljelle. Lasten sängyt, liinavaatekaappi, senkki, arkku, isomamman ruokailuryhmä, tuoleja, muutama naulakko. Tyhjyys tuntuu mukavalta. Hiljalleen rakennan, kun sopiva osuu kohdalle. En kiirehdi, haluan materian tuntuvan sydämessä asti. Kierrän kirpputoreja, annan itselleni luvan ihastua järjettömiin ratkaisuihin. En tarvitse kenenkään lupaa tai suostumusta, elän itselleni. En kaipaa kompromisseja.

Luulin, ettei suru ja itku enää tule. Luulin haudanneeni menneen ja suunnanneeni tulevaan. Tulee ilta, jolloin voin tehdä mitä vain. Mennä mihin vain. Olla koko yön maailmalla tai kutsua ystäviä kotiini. Töiden jälkeen suuntaan ruokakauppaan ja ajan kotiin, laitan viestin etten tulekaan tänään iltakahveille. Matkalla itken, tunnen suurta kaipausta pieniä ihmisiäni kohtaan. Itken sille hetkelle, jota olen kaivannut niin kauan. Yksinäisyydelle.

Tartun imuriin, siivoan koko illan. Kuljen koirien kanssa metsässä ja nautin hiljaisuudesta. En avaa televisiota tai kuuntele radiota. Nukahdan onnellisena ja väsyneenä. Aamulla herään, juon lasillisen vettä ja suuntaan tunnin lenkille. Ymmärrän, että pienen itkun tirauksen ja kaipuun jälkeen homma on enemmän kuin mallillaan.

Psst.. Yksi autollinen vei tietokoneen. En omaa enää nettiä, blogi päivittyy harvemmin. Puhelimesta en sentään luovu, siitä antiikkisesta.