Kappale kauneutta

Löysin tien, pikkuisen ja syrjäisän. Niin keskellä, mutta samalla sivussa. Jalkauduin. Polku kapeni kapenemistaan, kunnes päätyi talon pihaan. Rauha oli järkkymätön, uskomaton suoritus olisi varmasti myös talviaamuinen töihin lähteminen. Uteliaisuuteni herää siitä mihin täältä on lähdetty, koska ja miksi. Tarina ei vaikuta onnelliselta. Ainoastaan metsän hiljaisuus saa kadehtimaan sitä tahoa, joka torpan aikoinaan on taakseen jättänyt.

Hyrsyläistä torppaa olen ihaillut jo vuosikaudet. Sinappiset akkunanpielet iskee täysin makuuni, torppa muutoinkin hyvin säilynyt, toistaiseksi. Tallustelen pitkin pihoja, vilkuttelen riistakameralle ja haluaisin kovasti kertoa, etten ole pahoja tekemässä. Aistin jonkun muun olevan. Pielet rapistuu vuosi vuodelta. En sitten tiedä onko kunniamaininnan saanut vanha pariskunta kykenemättömiä huolehtimaan nurkista vai onko meillä melko eriävä näkemys vanhojen rakennusten arvostuksesta ja säilyttämisestä.

Turkoosi ihanuus vie sydämeni. Niin tavattoman kaunis, suuren talon tuntua pienessä koossa. Kissanluukkuihin astuessa mietin löydänkö itseni maasta makaamasta, jos tarraan otteeni pielilautoihin. Koskaan en ole nähnyt liikettä, tulee surullinen olo siitä miten kaunokainen on unohdettu omilleen. Nariseva, suorastaan kiljuva pumppu kaivolla sylkee vanhasta tottumuksesta vettä. Vesi virtaa vielä, kenties tuvankin vielä joskus valtaa lämpö ja elämä. 

Mitä yhteistä näillä kolmella unohdetulla oli? Jokaisen niiden pihaan Pappadiippa jätti jälkensä. Jokaisen pihan kohdalla toivon omistajan näkevän jäljet. Josko laittaisi ajattelemaan, kuinka joku vielä kaikkien menetettyjen vuosienkin jälkeen on kiinnostunut juuri minun talostani. Jään odottamaan lampun syttymistä.