Sinä rakastit musta tällaisen

Kuva vuodelta 2015

Katselen kahvikuppini äärellä onnellisena kinuskirinkiläänsä mussuttavaa lasta. Toisessa kädessään omien sanojen mukaan kokista, vaikka vain pillimehun muodossa. Sitä itse valittua, kovien jätkien juomaa. Vierelläni istuu hiljaa mussuttaen toinen raitamyssy, mantelipullan jälleen valinneena, pillimehussaan vain appelsiinia. Juon viimeiset tipat kahvimukistani ja lasken sen asetille. 

Hetkeä aiemmin toinen myssykäs asteli kahvilaan reippain askelin "Morjes! Mää tulin teille välipalalle, kun täällä käy kaikki muutkin kovat jätkät!", laakista valkkasi kinuskisensa tiskissä, jutteli sukuselvitykset myyjälle kylän automiehistä ja myyjän pyytäessä kahdeksaa euroa koko satsista heitti kaveri tyypilliseen tapaansa "äläpä huijaa, äiti ei anna sulle kun kolme euroa näistä!"

Ryystin viimeiset tipat kahvikupista. Ennen kuin huomasinkaan kuppi keinahti nurin, se kuppi, jonka ohi olin kaatanut tilkan kahvia asetille. "Missä on reikä? Onks se pohjassa vai onks särö reunassa? Äiti tarviit uuden kupin ja uuden kahvin. Äiti mä voin hakee sulle, mä tiedän mistä kahvi otetaan. Myyjä anteeksi, mutta mihin voin laittaa tän rikkinäisen kahvikupin? Missä sulla on roskis?"

Lähtiessä pohtii "Mihin nää kupit laitetaan? ÄITI, ei TODELLAKAAN voi jättää pöytään! Anteeksi myyjä, mutta mihin me laitetaan astiat? Okei, KIIIIITOOOOS!" Myyjä nauraa ja huikkaan omat kiitokseni perään.

Se oli yksi tavallinen tilanne arkipäivän hetkestä. Niistä, joissa häneen ihastutaan ja vihastutaan. Niistä, joissa itse menetän hermoni ja nauran koko sydämestäni. Yhteiset vuodet on opettaneet enemmän jälkimmäistä, nauramaan suoraan sydämestä, ottamaan rennosti. Opettanut siihen, että joku haluaa ruokalautasta tyhjentäessään miettiä ruoan lämpimänä säilymisen sijaan avaruudellisia tapahtumia, sitä kuka synnytti maailman ensimmäisen ihmisen tai voiko harakka olla sorsanpoikasten isä. Näyttänyt lihaksistollaan, taidoillaan ja kyvyillään kuinka äärettömän lujaa voi liikkua, korkealta voi tippua tai kiiveten voi kavuta ilman huolen häivää seurauksista. Ennen kaikkea hän on opettanut tuntemaan, pirskahtelemaan riemusta ja räjähtämään raivosta. Hän on tyynen rauhallisesta kiintymysvanhemmuuden oppisääntöjä tankanneesta äidistä synnyttänyt naisen, jonka lapset ja naapurit kyllä tietää, että huushollissa ei perkeleitä säästellä tarvittaessa, kiristyksen ja uhkailun lomasta puuttuu lahjonta ja arjen hallinta muistuttaa toisinaan armeijamaista kurinpitoa. 

Kahvilahuumorin jälkeen seurasin puoli tuntia pienen odotustilan aulassa liikehdintää. Arviolta 7,5 km verran askelia tallannut, hyppinyt, kiipeillyt jalkapari kutsuttiin viimein sisään. Kiipeilytelineen reunalta hypättiin noin 37 kertaa. En laskenut, heitän vain arvauksen. Sisällä huoneessa pallo lensi sinne tänne, tuonnekin. Rajoja, muistutusta, huomauttelua. Lempeästi, kovempaa ja koviten. Tällä kerralla ilman yhtäkään perkelettä. Maininta äidin kiroilusta neuvolakortissa ei olisi ylpeilyn aihe tulevissa vuosissa. Kiva täti, kiva täti, antaa köyttä ja siimaa. Ja äidin silmistä hän näkee ne perkeleet, koska äiti nyt sattumoisin on flunssassa menettänyt äänensä liki kokonaan. Jos kuittaa kivalle tädille parit pyssy ja pommijutut vielä niin onnistuu viivan leikkaaminenkin paremmin. Kymmenen pistettä, neron leima otsaan ja eteenpäin. Tunsin äidillistä ylpeyttä tiedollisesta osaamisesta, jos nyt ei lasketa niitä pyssy ja pommijuttuja. Voin kertoa, etten ole niitä opettanut.

Hetkeä myöhemmin istun huoneen lattialla, räsymatto rutussa allani. Hän huutaa, raivoaa, katsoo suoraan silmiin. Flashback. Vain yksi sana. Hän pelkää, huutaa, itkee. Kyyneleet valuu pitkin poskiani, tunnen itkeväni kauan vaikka todellisuudessa hetkessä kaikki on ohi. Itken lapsen poskea vasten "Kaikki hyvin rakas, äiti on tässä, kaikki hyvin, ei hätää". Hän puristaa lujaa "Äiti älä koskaan päästä musta irti." 

Puristin häntä lujaa, niin lujaa. Ihmisen pitää tippua, että ymmärtää maailmaa. Tipuin, syöksyin ja näin sen. Sillä hetkellä, flashbackin riipivällä voimalla hän runteli tietään sydämeeni yhä syvemmälle. Hän oli rikki, palasina, olin hajalla itsekin. 

Pahinta on vaieta. Siitä kaikesta mitä lapsen sisään kätkeytyy, perhehoitajan sisään syötetään. Olen itkenyt ystävämiehen kainalossa nuotiolla niin lujaa kuin sydämestäni pystyin. Itkenyt sen kaiken pimeään yöhön. Hän on silittänyt päätäni ja sanonut, että kaikki on hyvin, meillä on kaikki helvetin hyvin. Olen kirjoittanut, purkanut tunteiden ristiriitoja laidasta toiseen. Olen juossut kymmeniä kilometrejä tyhjentääkseni pääni.

Ei ole vitsi tai loukkaus, kun sanon, että haluaisin kertoa koko maailmalle heti kättelyssä lapseni olevan sijaislapsi. Tuoda esille sen, että toiset meistä syntyy vesisateeseen, saa ensimmäiset puuronsa puulusikalla ja elämässä riekkuu rajuilmat vuosi toisensa perään. Siinä kun asetetaan samaan maailmaan elämään sädekehä pään päälle syntyneen kristallilasista juotetun päivänpaisteen kanssa niin toisella onkin jokunen kilometri suomaastoa enemmän edessään taivallettavana. Siihen yhtälöön kun joku kysyy ensimmäisenä paljonko saan rahaa, vastaan usein, että tarpeeksi. Kuukausikilahtelut pankkitilille on toisarvoista sen rinnalla mitä lapselta saan.

Olen äärettömän onnellinen siitä kuinka maailma rikkinäisiä kohtelee. Hän saa kaiken mitä hän tarvitsee. Taistelen, teen töitä ja ajan asioita eteenpäin veturin tavoin. Olenhan äiti. Hattua nostan jokaiselle ei niin ammattilaiselle, joka samaa kuoppaista polkua taivaltaa biologisen lapsensa kanssa.

Kaikki se mitä hän jakaa ympärilleen. Se on niin valtavan suurta. Häntä ihannoidaan ja inhotaan, varmasti loppuikänsä. Hän osaa olla raivostuttava, mutta samalla niin rakastettava. Hän laulaa illalla sängyssään "tiedän olevan hyvää ja kaunista, enemmän kuin unelma onnesta, ihan niinkuuuuu äitikiiiin", hän pesee autoa todeten "meidän äitin ei tartte mennä naimisiin, kun sillä on näin hyvä mies", hän kyselee omasta mielestään potentiaalisilta miehiltä tiedot siviilisäädystä, ammatista ja osaamisista, hän kertoo kaikille kivoille tyypeille, että meidän äiti tekee maailman parasta riisipuuroa ja keittää kahvia jos kauniisti pyytää. 

Hän on ihana. Aito, empaattinen, kohtelias ja etenkin yliampuva. Laidasta toiseen ja kimmoten vielä takaisinkin. Hän haluaa opetella puhumaan englantia taitavasti, paremmin kuin äiti ja sanoo joka ilta nukkumaan mennessä "Äiitiiii ai laav juu haniii" rutistaen tiukasti kaulalta. 

Kun tietäisitte. Kaiken. Ensiparaisusta, ensikohtaamiseen kaikkien sen jälkeen tapahtuneiden ensimmäisten ja niitä seuranneiden kymmenien asioiden summan. Sen kaiken, jonka itse omin silmin ja korvin olen saanut yhteisiltä vuosiltamme. Ne kaikki tiedot, opit ja kokemukset laskettuna yhteen, vähennettynä ja kerrottuna. Syntyy kysymysmerkkiä huutomerkin perään. Niistä kaikista muodostuu kaava, johon ei ole selitystä, ei keinoa ratkaisuun. On vain lukuja toinen toisensa perään, muodostaen uuden ja suuremman huomisen. Hän ei ole 1+1=2, hän on paljon suurempaa. 

Illalla peittelin sänkyyn, silitin tukkaa ja kuiskasin käheällä äänelläni laulaen Irinan sanoin "sinä rakastit musta tällaisen", johon hän vastasi äidin tukkaa silittämällä "sääkin rakastit musta tällasen.."