maanantai 2. tammikuuta 2017

P*ska vuosi, mutta tulipahan elettyä!


Vuoden vaihtuessa istuin vanhempieni sohvalla kirjoneulepaitaa neuloen. Lapset nukkui, pari lasia kuohuvaa pisti naurattamaan. Puolilta öin kuului rakettien pauketta ulkoa, liki huokaisin helpotuksesta uuden vuoden astuessa kuvioihin. Keskeytin työni ja lähdin ulos katsomaan pimeyteen isäni seuraksi, kuinka elämäni surkein vuosi katoaisi pian unholaan.

Tammikuussa olin loppu, uupunut. Oli päiviä, jolloin en meinannut jaksaa tuolilta nousta. Keho oireili voimakkaasti, merkit ymmärsin vasta myöhemmin. Joissakin päivissä oli virtaa, jaksamista, saatoin juosta puolimaratonin talvipakkasessa. Samoihin aikoihin tutustuin uuteen ihmiseen, joka kulki tukien heikoimpinakin päivinä puolet vuodesta.

Helmikuussa aloitin jälleen materian minimoimisen. Muutaman kuukauden kestäneen kirpputorimyynnin jälkeen kodistani oli vuoden aikana kadonnut pitkälti kolmattatuhatta tavaraa. Saman kuukauden aikana kyyneleet poskilla, ääni väristen, lukuisien riitojen päätteeksi hyvästelin viimeisen kerran uutta kotia etsimään lähteneen koiran ja illalla huuhdoin viinillä ystävien seurassa kyyneleet alas kurkusta. Jaksoin viimein hengittää.

Maaliskuussa materiattomassa kodissa pohdin entistä enemmän miten elämästä voisi tehdä onnellisemman ja kiireettömämmän. Mistä löytää pysyvän onnen, mistä se rakentuu, mitä siihen tarvitaan? Edelleen jatkan vastausten etsimistä.

Huhtikuussa terveys romahti. Muutamina yön tunteina luulin kuolevani, avasin kotini ovet vieraille ihmisille ja sain paljon apua läheisiltäni. Näiden viikkojen aikana kodistani kärrättiin ulos rakkaudella haalittuja huonekaluja, koin päivittäin olevani huono äiti ja kestävyyskuntoni vajosi pohjamutiin. Sohvalla vietettyjen viikkojen aikana kirjoitin puheen hääparille, mietin kahden ihmisen välistä suhdetta ja omaa näkemystäni parisuhdeasioihin.

Toukokuussa tein paluuta töihin. Huonoin seurauksin. Sairausloma jatkui jatkumistaan, epätoivo terveydestä valtasi mielen. Yksi askel eteen oli kaksi taaksepäin. Kotona makoilun lomassa sain vessaremontin ja keittiön viimeistelyt pakerrettua päätökseen henki pihisten, kirjaimellisesti.

Kesäkuussa palaset alkoi aueta terveyteni tiimoilta. Vuosia jatkunut kemikaaliton elämä, materiattomaan elämään pyrkiminenkin oli ehkä viestejä keholta lähestyneestä vaarasta. Alkoi taistelu kemikaaleja, maailmaa hallitsevia hajusteita vastaan. Päivä päivältä oloni koheni, ainoastaan työ sai jälleen kunnon romahtamaan. Kuun lopussa annoin viimein periksi ja pyysin siirtoa toiseen työyksikköön. Tuntui pahalta hyvästellä pieniä ja isoja ihmisiä tuttujen seinien sisäpuolella. 

Heinäkuussa olin vuoden ainoan kerran baarissa, josta pakenin hengenahdistuksissani terassin reunamilta hämärtyvään yöhön. Sinä iltana palasin elämässä kymmenen vuotta taaksepäin kotikylille, perinteiseen tapahtumaan, tuttuihin ympyröihin. Silloin tunsin olevani jälleen kotona, omassa kylässäni. Perinnetilalla latasin akkuja useana viikonloppuna. Iloa elämään toi myös ystävän pyöristyvä vatsanseutu.

Elokuussa tuo kummityttöni syntyi. Luovuin monista huonekaluista, koti muuttui yhä tyhjemmäksi. Aloitin työn uudessa yksikössä, löysin hukutetun paikkani uudelleen. Elokuussa totesin, ettei sydäntä voi pakottaa rakastumaan, jos se ei kykene, pysty tai jaksa. Jaoin tosiasiat miehen kanssa, josta joku saa vielä täydellisyyttä hipovan aviomiehen itselleen. 

Syyskuu oli synkkä. Syksy hiipi yhä lähemmäksi. Pääni täytti sadat ja jälleen seuraavat kysymykset, epätietoisuus ja pelkokin. Hetkittäin tuntui, etten kestä enää kaikkea stressiä ja tietoa, joka töideni puolesta langetetaan. Lääkäri määräsi pienen sairausloman niin fyysisten oireiden, kuin elämäntyön aiheuttaman paineen vuoksi. Olin paljon metsissä, yksin, hiljaisuudessa. Sitä pääni ja kehoni kaipasi totisesti.

Lokakuussa huomasin vaa'an lukeman kipuavan yhä ylemmäs. Olin samalla onnellinen jokaisesta 10 kilometrinkin juoksulenkistä. Olotilat suhasi edelleen harjalta kellariin ja takaisin, jokainen päivä oli arvoituksensa. Opettelin nauttimaan niistä onnen hetkistä, joita arkipäiviini mahtui. Koti-ikävä paisui entisestään ja unelmieni pihapiiri tuotti karvaan pettymyksen.

Marraskuussa pimeyden sijasta alkoi valoa pilkahdella. Fyysinen kunto alkoi viimein kohentua oman tiedostumisen myötä, stressin hellitettyä. Tulevaisuudestani pienimmät palaset tuntuivat loksahtavan kohdalleen. Vietin puolitoistavuotta myöhässä tupaantuliaisia muutamille ystäville. Kirjoitin tuhansia lukijoita saavuttaneen pätkän sijaisvanhemmuudesta, joka herätti laajasti keskustelua. 

Joulukuussa nukuin ystävän vierellä taivasalla paukkupakkasessa, nollasin päätäni syksyn stressistä. Heräsin todellisuuteen tyttären lähestyvästä koulutaipaleesta, podin jälleen epätoivoa talon etsinnän kanssa. Joulujuhlissa olin ylpeä syksystä, josta oli lopulta selvitty. En saanut ainuttakaan joululahjaa ja joulutohinat nollasin yksinäisten iltanuotiolla.

Mennyttä vuotta jään tuskin kaipaamaan. Pääpiirteittäin vuosi oli melkoisen surkea joka kantilta. Menneen vuoden aikana olen kuitenkin oppinut valtavasti asioita; tuntemaan itseni paremmin, kuuntelemaan sydäntä, toimimaan tunteella, kuuntelemaan kehoa ja mieltä, heittäytymään hetkeen, pitämään kiinni läheisistä, sanomaan asioita ääneen, aukomaan kipeimpiäkin solmuja, riitelemään tarpeen vaatiessa, aloittamaan jälleen puhtaalta pöydältä. 

Elämästä ei tule koskaan valmista. Tulevaisuutta ei voi ennalta arvata. Vuoden vaihtuessa tunnelma oli kevyt, koska menneen vuoden oli valmis sulkemaan menneisyyteen, aloittamaan uuden ja taatusti paremman vuoden.

Tulevalta vuodelta toivoisin itseni ja läheisteni sydämien sulavan, sotakirveiden laskeutuvan, menneiden ikävyyksien unohtuvan, terveyden lisääntyvän, sairauksien katoavan, onnellisuuden ja rakkauden moninkertaistuvan.

Lupaan, että tästä vuodesta tulee edeltäjäänsä parempi! 

Ps. Jouluaattona vannoin etten kykene neulomaan kirjoneuletta, alin kuva osoittaa välipäivien puuhastelut. Älä koskaan sano ei koskaan...




2 kommenttia:

  1. Huh. On sulla ollut melkoinen vuosi.

    Jotenkin helpottavaa varmasti katsoa kaikkea taaksepäin ja todeta sen olevan mennyttä.

    Toivon sulle parempaa vuotta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pieni optimistin siemen nousee mennyttä kelatessa pintaan; suurella todennäköisyydellä tuleva vuosi tuo tullessaan rutkasti parempaa.

      Aina pitää uskoa ja tavoitella jotain enemmän elettävää :)

      Poista