sunnuntai 21. elokuuta 2016

Olen.

 

Olen kokenut ensirakkauden huuman.
Olen antanut elämäni, minuuteni lapsilleni. 
Olen tullut petetyksi, päin naamaa kusetetuksi. 
Olen tullut loukatuksi, satutetuksi, kuten moni muukin nainen.
Olen elänyt elämää kulissi-onnessa.
Olen pystynyt keskustelemaan, esittämään anteeksi antanutta vaikka sisälläni kiehuu.
Olen myynyt osuuteni halvalla vapautuakseni menneestä elämästä.
Olen suostunut liian pieniin korvauksiin säilyttääkseni sovun välillämme.
Olen luopunut lemmikeistäni elämäntilanteen muututtua, uskoen näille paremman tulevaisuuden ja kuullut tovin päästä olevani vastuuton, toisten nurkkiin eläimensä hylkääjä.
Olen kyyneleet poskilla rapsuttanut viimeisen kerran lopulta eläinkotiin saattamaani koiraa.
Olen rauhoitellut viikottain koti-ikävää oirehtivia, juossut yöhuutojen vierelle.
Olen uskotellut hyvää, luonut kaunista kuvaa maailman menosta vaikka sydämeni on täynnä inhoa. 
Olen pyrkinyt tulemaan toimeen vartin viikossa, yhteistyössä.
Olen joustanut paljon, antanut muiden päättää.
Olen ollut viikonloppuina erossa lapsistani korkeintaan yhden yön.
Olen kerran myöhästynyt sovitusta aikataulusta, kuullen muistutuksia vielä vuoden jälkeenkin.
Olen saanut huomata kuinka jokainen netissä julkaistu päivitykseni, kirjoitukseni on talletettuna kovalevylle.
Olen kuullut lakipykälistä, syytetty kotirauhan rikkomisesta.
Olen kuunnellut sääntöjä, määräyksiä siitä mitä saan julkaista blogissani.
Olen yrittänyt ymmärtää, ettei entisen pariskunnan ole soveliasta käydä yhteisen kummilapsen juhlissa samanaikaisesti.
Olen saanut määräileviä ja uhkailevia viestejä jokaiseen viestintävälineeseen.
Olen kuullut näyttäväni 12-vuotiaalta pojalta, ruipelolta, muodottomalta yksilöltä.
Olen ihminen, jota ei halua nähdä silmissään.
Olen vastenmielinen, mielisairas, hullu ämmä.
Olen saanut kokea menneeseen liittyneiden ihmisten yhä välittävän, tukevan ja kannustavan.
Olen menneiden kahden vuoden aikana kuullut olevani hyvä vain yhdessä asiassa; äitiydessä.

Tänään sunnuntaina pysäköin autoni pihatien päähän, etten jalallanikaan astuisi tontille, erehtyisi kynnyksen yli. Olen vartin ajoissa, saan avoimesta auton ovestani kirosanojen vyöryn, kysymyksen mahdollisesta kellon rikkoutumisesta. Lopulta pyyhin konepelliltäni räkäklimpit, puistelen kyydistä autoni matolle heitetyt koiran jätökset ja vaikenen hiljaa, ilman vastarintaa. Ilmeisesti mokasin, jälleen.

Illalla hymyilyttää, tavattoman paljon. Ehkä sittenkin olen hullu, päästäni vialla. Uskallan tuoda totuudet julki, kaikkien silmille. Olen vahva, sisukas, omillani. Seison tukevasti jalat maassa, tavoittelematta ainuttakaan pilveä taivaalta. Elämässäni on kaikki mistä olen koskaan haaveillut, yhtä hirsitaloa lukuunottamatta. 

Voin purkaa pahan olon, ihmetykseni ja murheeni suvulle, perheelleni. Voin nauraa kanssa ystävien, kertoa heille kaiken. Ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka tukee, välittää, luottaa ja arvostaa. Heidän vuokseen mustat pilkut elämän pyörteissä väistyy unholaan kerta toisensa jälkeen. Heistä saan voimaa, jaksamista, uskoa parempaan.

Kirjoittaessa itken ja hymyilen. Elämä on liian lyhyt turhalle synkistelylle ja murehtimiselle! Kiitos. Kaikesta. Elämä.

2 kommenttia:

  1. Olen sanaton.....
    Huh...ihmiset eivät aina tajua mitä "kulisseissa" tapahtuu.
    Tsemppiä! ♥
    Olet sä aika muija!!!!!!! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei sitä ymmärräkään ennen kun herää todellisuuteen.. Eteenpäin sano mummo lumessa! Kiitos Nanne <3 onneksi on myös niitä tärkeitä ihmisiä maailmassa niin tavattoman paljon :)

      Poista