Arjessa on rutiinit. Oven on sulkeuduttava kotiosoitteessa 50 minuuttia ennen töiden alkamista, jotta ehtii keikattuu natiaiset matkalla hoitoon. Toisinaan käy vahinkoja. Niitä kutsutaan aamuiksi, jolloin kaikki ei sujukaan kuten rutiineissa. Aamuja, jolloin kumpikaan ei kiukuttele, molemmat pukee ja riisuu reippaasti, kiskoo tossut ennätysajassa jalkaan, tuskin ennättävät päiväkodin ikkunasta lentosuukkojakaan lähettelemään.
Tällaisina aamuina olen minuutteja aikataulujani edellä. Työpaikalle saapuminen etuajassa kertoo taatusti siitä, ettei omista elämää työn ja kodin välillä eli luppoaika on tuhlattava matkalla. Muutamassa minuutissa ennättää sopivasti dyykkaamaan. Toinen vaihtoehto on ajella lenkki "maineikkaiden" kerrostalojen nurkilla vanhoja huonekaluja etsien. Ikinä en kykene unohtamaan sitä vanhaa nojatuolia kerrostalon roskiksella, joka ei silloisen autoni kyytiin mahtunut...
Jokainen roskisaarteiden etsijä tietää miten turhauttavaa puuha talvisin onkaan. Aarteita löytyy tuskin koskaan. Työpaikkani lähistöllä olevalle kierrätyspisteelle raahataan milloin mitäkin, enemmän tai vähemmän paikalle kuuluvaa. Välillä oikein jännittää kurkistalla suljettuihin raskaisiin jätesäkkeihin.. Tänä aamuna valitettavasti ei ollut yhtään säkkiä tarjolla, mutta kurkkasin jo valmiiksi pettyneenä tarjonnan kierrätyslaatikoissa. Käteni tarttui salamana Finelin kulhoon ja Pauligin lytättyyn purkkiin, aivan kuin joku siellä yksinäisyydessä olisi aarteeni samalla sekunnilla havainnut. Lasinkeräyksestä löytyi vielä täydellinen Riihimäkeläinen saunaveden ryystämiseen.
Myöhästyin töistä kolme minuuttia, mutta olin taatusti päivän iloisin työntekijä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti